You are currently browsing the tag archive for the ‘viikonloppuisä’ tag.

Tämän blogin kirjoittajan arjen maailma on kääntynyt jokseenkin päälaelleen viimeisen viiden kuukauden aikana, kuten jo vähenevistä blogimerkinnöistäkin on voinut päätellä. Ennen vapaata yksinasujan elämää viettänyt viikonloppuisä on muuttunut suurehkon uusioperheen kotirouvaksi ja talkkariksi remontoituun rintamiestaloon Imatralle. Kasvun paikka se on ollut tämäkin, vaikkakin hiukan aavistamatta muodostunut tilanne. Jos vielä ennen syksyä vastuullani oli työn kunnialla suorittaminen ja poikani Justus hänen luonani käydessään, niin nyt vastuullani on työn ja Justuksen lisäksi osa-aikaisena yksinhuoltajana 7-v ekaluokkalainen tyttö ja 16-v ammattikoulussa opiskeleva poika suurimman osan viikkoa, sekä näillä jumalan hylkäämillä pakkasilla rintamamiestalon lämmitys. Niin ja koira sekä hampsteri.

Vaikka vastuuta on tullut lisää, niin vuorokauteen en kuitenkaan ole saanut enempää tunteja kuin ne 24 ja viikotkin pyörivät vielä 7 päivän sykliä. Ihmisellä on rajalliset voimat ja henkiset resurssit, joten kun arkipäivään lisätään kasvatus ja huolenpito, ruoanlaitto, pyykinpesu, kolmen tulipesän lämmittäminen, koiran lenkittäminen, niin ihan vilpittömästi voin sanoa että oman maailman ulkopuolisten asioiden pohtiminen ja ongelmoiminen on jäänyt vähemmälle. Oma maailmani on siltä osin pienentynyt, mutta toisaalta kokemuspohja elämässäni on laajentunut.

Tämän oman kokemuksen kautta olen päässyt kiinni siihen oivallukseen, että elämäntilanteella voi olla suurikin merkitys siihen, että kiinnostaako ihmistä maailman epäkohdat tai yhteiset asiat. Kukaan ei voi käyttää määräänsä enempää tunteja vuorokaudessa ja jos niistä iso osa kuluu normaaleihin välttämättömiin arkipäiväisiin askareisiin, niin on suuri houkutus oikaista ja tyytyä hankkimaan tieto ympäröivästä maailmasta lööpeistä ja otsikoista. Se passivoittaa ja vääristää maailmankuvaa, mutta se vaan on ikävä realiteetti. Ihan röyhkeästi olen ryhtynyt käyttämään sanaa ”hermoenergia” tarkoittamaan sitä, että kuinka paljon päivässä on älyllistä ja henkistä kapasiteettia käytössä.

On selvää että tämäkin elämänvaihe on minulle tarpeellinen. Ainakaan minun ei tarvitse enää tuntea itseäni mitenkään tarpeettomaksi, vaikka ei tälläinen elämä kovin mielekästä loputtomiin jatkuvana ole. Ja sehän tässä elämässä on varminta, että kaikki inhimillinen loppuu aikanaan. Lapset kasvaa ja elämäntilanteet muuttuu. Bonuksena tästä kaikesta on vielä se, että olen mielestäni päässyt lähelle sellaisten stereotyyppisten kotirouvien mielentilaa, jotka töiden lisäksi hoitavat lapset ja kotihommat kun mies vaan on töissä, että tavallaan ymmärrän sen ahdistuksen. Kun siihen yhdistetään vielä se, että aviomies reissutöistään palaavana on väsynyt ja ei välttämättä ymmärrä arjen pyörittämisen raskautta ja puheenaiheet eivät ole samoja, niin kyllähän siitä ajan kanssa avioeroja ja epäonnistuneita parisuhteita syntyy.

Kokonaisuutta tasapainottaa toki Hanna-Kaisan tilanne. Hän on reissutyöläinen Helsingissä, jossa joutuu olemaan töissä 4 päivää viikossa erossa kodista ja perheestään. Ei se mitenkään kiva tilanne ole ja omat arkiset huolet on helppo laittaa oikeaan perspektiiviin. Yhdessä tätä elämää kuitenkin on päätetty elää, joten taakan jakamalla pystyy kantamaan nelinkertaisen määrän, näin uskon. Haasteet ja niiden hallinta lopulta mittaavat ihmisen kestokyvyn ja itse olen iloinen siitä, että olen pystynyt kasvamaan haasteen mukana ja löytänyt jotain kadotettuja taitoja uudelleen, kuten astianpesukoneen käytön, pyykinpesun ja ruoanlaiton.

Eihän blogini olisi mikään kunnon blogi, jos en väliin kirjoittaisi jotain kevyempää hömppää. Ihan justiinsa näin joulun alla olen hiukan väsynyt olemaan asioista jotain mieltä ja informaatiotulva kaiken arjen taivalluksen välissä tuntuu tukahduttavalta. Maailman tapahtumien seuraaminen on aika raskasta hommaa ja vaatii yllättävän paljon hermoenergiaa. Joskus sitä vaan tarvitsee siirtää katse horisontista eteensä ja lähiympäristöön.

Viikonloppu- ja lomaisänä oman poikani kasvu on käsin kosketeltavaa ja joskus tuntuu että universumi on liian nopeasti viemässä häntä lapsuuden viattomuudesta kohti kovaa aikuisten maailmaa. Vaikka hän vasta koulun vuoden päästä aloittaa, niin siitä huolimatta ohikiitävän hetken jälkeen hän kinuaa jo mopokorttia ja pian saakin olla autokoulua kustantamassa. Niin se tietysti menee ja on mentäväkin, lapset ovat meillä vain lainassa ja maailma ottaa omansa.

Poikalapsen isänä olen saanut elää omaa lapsuuttani hiukan uudelleen. Olen ostanut hänelle kaikki lapsuuteni klassikosarjat dvd:llä, kuten Rasmus nallet, Taotaot, Tohtori Sykeröt muutamia vain mainitakseni ja ajattomuus näillä lastenohjelmilla on taannut suosion myös 2000 luvun lapsella. Pikkuautoja on kertynyt aika nivaska. Isin aikaiset pikkuautot ovat vieläkin pääsääntöisesti ehjiä nykyautojen hajotessa käsiin. Tämä ei suinkaan johdu siitä, että itse olisin ollut leluilleni jotenkin hellempi, vaan lapsuuteni pikkuautot oli tehty vahvasta metallista Ranskassa tai Englannissa, kun nykylelut ovat kevyempää tekoa ja lähtökohtaisesti kaikki Kiinassa tehtyjä. Jopa lasten lelujen kautta on huomannut globalisaation kehityksen ja muutoksen valmistusmateriaaleissa.

Yksi selkeä lelutuoteryhmä minkä olen lapselleni tietoisesti ”myynyt” ovat legot. Tai oikeammin olen ostanut legoja tietoisesti hänelle ja tämä mahtava lelutyyppi on myynyt itse itsensä. On ehkä vähän hassua että minun täyttäessäni tiistaina 33 vuotta, katselen vielä ”sillä silmällä” legopaketteja. En lainkaan ole pitkästynyt siitä ajasta, kun poikani kanssa olemme yhdessä isoja legolaitteita kasanneet. Pakostakin on tullut ajatus että elän osin omaa lapsuuttani uudelleen legojen kautta. Niin lapsekas en sentään ole että ilman poikaani niitä kasailisin, mutta hänen kanssaan olen hyvinkin tykännyt, jopa nauttinut uuden rakentamisesta ja mielikuvituksen käyttämisestä. Eikä kalliidenkaan legopakettien ostaminen ole ollut mikään suuren suuri kynnys, kun olen ostanut niitä jollain tasolla henkisesti myös itselleni.

Legot sinänsä ovat omalla täydellisellä amatöörimäisellä keittiöpsykologialla analysoituna suurenmoisia leikkikaluja. Paketin aukaisu ja ensimmäinen rakennuskerta ohjeen mukaan vaatii lapselta keskittymistä ja ohjeiden seurailua. Hän nauttii työnsä jäljestä kun lelu on valmis ja ymmärtää sen vaatineen rakentamisen vaivan. Hetken lelulla leikitään kunnes se viikon tai kahden päästä puretaan ja osat leviävät muiden lego-osien joukkoon. Vasta sitten alkaa luomisprosessi kun leikkien mukaan syntyy mitä erilaisimpia rakennelmia. En kertakaikkiaan voi käsittää mitään huonoa legoista, sillä ne viehättävät hyvinkin lasta 5 vuotiaasta 14 vuotiaaseen ja satunnaisesti pidempäänkin. Kuten näin isän tapauksessa…

Sen verran pitää tähän loppuun pärähtää, että en lainkaan epäile etteikö joku yliopistomaailman tohtori olisi tehnyt väitöskirjaansa legojen hyödyllisistä vaikutuksista lapsen kasvuun ja kehitykseen. Vähintään tämmöisestä vaikeasta asiasta on täytynyt tehdä gradu tai sitten vaan jonkinsortin muu nollatutkimus. Onhan jokaiselle normaalijärkiselle päivän selvää legojen hyödyllinen mielikuvitusta, luovuutta ja kärsivällisyyttä ruokkiva hyöty. Suosittelen kaikille joulupukeille vilpittömästi pukinkonttiin legoja, vaikka niiden hinta jostakusta kova onkin. Mutta ehkä se hyöty, ajattomuus ja monikäyttöisyys korvaa sen korkeamman hinnan verrattuna johonkin hajoavaan bulkkirihkamaan.

Kategoriat