You are currently browsing the tag archive for the ‘Tulevaisuus’ tag.

Kesä on ovella ja ihmiset mylläävät puutarhoissa, leikkaavat ruohoa ja inspiroituvat luonnon aloittaessa kauneimman vaiheensa vuodesta. Kevät on nuoruuden aikaa ja se saa meidät vähintään tiedostamatta olemaan enemmän hyväntuulisia. Jopa täällä Imatralla ihmiset ovat ilmeikkäämpiä ja vähemmän kärsiviä, kun aurinko paistaa ja luonto pursuaa elämää.

Omassa sielussani olen herännyt taas kummastelemaan elämää ja maailmaa. Olen aina tuntenut elämässäni päämäärättömyyttä. Minulla kolmenkympin kriisi jäi  olemattomaksi tussahduksesi, joten on aivan luonnollista ja oikein jos pysähdyn vakavamminkin miettimään elettyä elämää, tiedostaen sen joskus loppuvan ja ryhtyen ongelmoimaan mitä vielä voisin saada aikaan ja missä olosuhteissa. Ei siihen neljäänkymppiin enää pitkä matka ole ja onhan ihmisen jotenkin hikoiltava ulos se tuska, mikä räpsähtää naamalle elämän rajallisuuden ymmärtämisen myötä 😉

Voisin ostaa velaksi moottoripyörän ja ratsastaa taivaanrantaan etsimään itseäni! Lentolupakirja jotta voisin tuntea taivaan vapauden? Laskuvarjohyppyä, jotta voisin  turvallisesti kokea äiti maan suuren kaipuun saada poika takaisin syliinsä? Ulkomaille katsomaan pyramideja, jotta voisin hiljentyä ihmettelemään ihmisen vuosituhansia vanhaa tarvetta jättää jälkeänsä maailmaan? Ehkä tekisinkin jos olisi rikas… mutta eivätkö monet ökyrikkaat sorru huumeisiin ja etsi elämän merkitystä sieltä… ei kiitos siis. Mutta eikö minun jotenkin pitäisi todistaa itselleni, että olen vielä nuori ja pystyn mihin vaan ja että jokaisen ihmisen perusoikeus on olla onnellinen jokainen hetki ja elää itseään varten mielitekojaan seuraten? Plääh.

Onnellisuus on asennekysymys vai onko? Osaksi varmasti on, vaikka mielestäni se ei ole pelkästään asennekysymys. Ihmisen tunnemaailma on vaikeasti hallittava,  järkipuolesta irrallaan oleva osa minuuttamme. Minä en voi päättää kuinka tunnen, mutta asenne ratkaisee näkökulman josta asiaa katsoo ja sitä kautta on mahdollista vaikuttaa tunnemaailmaansa. Klassisella vesilasiesimerkillä terästäen: puoliksi tyhjä vai täynnä?

Tällä hetkellä minulla on elämään yleensä aika kummasteleva asenne. Ei suinkaan sen takia että olisin ylimielinen ja katsoisin pystyväni tarkastelemaan asioita suuremmasta näkökulmasta tai korkeammalta kuin kukaan muukaan, vaan lähinnä itselleni ja omille valinnoilleni hymähtelen. Olen elämässäni huomannut mahdottomaksi minkään järkevän tasapainon saamisen elämääni. Vihaan muuttamista, mutta olen muuttanut viiden vuoden aikana viisi kertaa, viimeisimmän kerran täydellisestä vapaudesta yhtä täydelliseen  olosuhteiden kahlitsemaan vapaudettomuuteen. Sama trendi on  läsnä kaikessa tekemisessäni: vihaan ruuhka-aikoina kaupassa käyntiä ja naureskelen ihmisten tarvetta käydä kaikkien siellä samaan aikaa… sitten huomaan kiroilevani itse sielä ruuhkassa nauttien jonottamisen ylimaallisesta ihanuudesta.

Muurahainen kantoi aikamoista ruohonkortta pihamaalla kun eilen istahdin sitä katselemaan. Mietin että kuinkahan paljon se stressaa kreikan tukipaketista, alkavista jalkapallon mm-kisoista tai meksikonlahden öljykatastrofista. Mietin että miksiköhän se ei heitä sitä ruohonkortta kyydistä ja lähde etsimään itseään, vaikkapa pihan toiselta laidalta? Riko oman elämänsä rajoja, löydä henkistä itseään ja puhdistaudu entisen elämän taakasta. Ainoastaan siksikö se ei sitä tee, että sillä on vähemmän hermoratoja kuin minulla? Ehkä se miettii näitä kysymyksiä kantaessaan mittakaavaansa nähden 10 kilometrin matkaa henkilöauton painoa kuitenkin tietäen, että ilman työtä ei muurahaisen syömänkään pidä. Ehkä se suunnittelee vallankumousta, tai sitten väsyneenä illan tullen käy hyvissä ajoin nukkumaan, että jaksaa seuraavan työpäivän.

No periaatteessahan elämä on hirmuisen yksinkertaista. Nautitaan jokaisesta päivästä, väreistä, äänistä ja ihmisistä ympärillä. Huonomminkin voisi olla ja asioiden arvon huomaa vasta ne menetettyään. On ihan helppoa olla onnellinen…?

Näin muuten tässä taannoin dokumentin, jossa oli todella köyhä afrikkalainen perhe. Juttelivat siinä olosuhteistaan kärpäsiä naamassa ja peltohiiriä grillaten. Mutta niin kummallista kuin se länsieurooppalaisen kermapeppuyhteiskunnan edustajan silmin näyttikään, he tuntuivat olevan onnellisia. Voisiko tosiaan olla niin, että he olisivat onnellisia?

-Mikko

Kolmekymppiseksi ihmiseksi minua kiinnostavat eläkeasiat ehkä enemmän kuin olisi tarvis, mutta asia alkoi eilisen Ajankohtaisen kakkosen jutun Eläkepohja murenee jälkeen taas kiehua päässäni. Olen toki asiasta kirjoittanutkin ja luultavasti aion vastakin kirjoittaa, sillä yhteiskunnallisesti ja oikeudenmukaisesti arvioituna kyse on isosta asiasta. En kuitenkaan aio tietoisesti toistaa itseäni.

Ajankohtaisen kakkosen jutussa avattiin eläkejärjestelmämme pohjaa, joka hiukan yksinkertaistettuna menee niin, että työssäkäyvät ja yritykset maksavat eläkeellä olevien eläkkeistä kolme neljäsosaa ja yksi neljäsosa tulee rahastoista. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että työssäkäyvät ja yritykset maksavat leijonanosan aina kulloisistakin eläkkeistä. Tämä on hirmuisen dramaattinen tilanne, sillä tulevan 10 vuoden aikana eläkeläisiä tulee absoluuttisesti ja suhteellisesti enemmän kuin koskaan. Tämä epäkohta myönnetään joka puolella ja siihen tiedetään olevan kaksi lääkettä: työssäkäyvien ja yritysten eläkemaksujen korotukset ja eläkeiän nosto.

Se mikä asiasta tekee epäoikeudenmukaista, on se että asiaan ei ole viimeisen 30 vuoden aikana varauduttu asianmukaisesti työeläkemaksuja ja eliniän kasvamisen myötä eläkeikää reippaasti korottamalla, vaan ratkaisuna suurten ikäluokkien eläkkeitä varten tullaan nostamaan työssäkäyvien työeläkemaksuja. Kyse on vallasta, sillä eläkkeelle jäävät ikäluokat ovat ahkeria äänestämään ja kukapa milloinkaan äänestäisi sellaisia ehdokkaita, jotka markkinoivat omien etujesi huonontamisen puolesta… Kyse ei myöskään ole pienistä rahoista, sillä puhutaan 10 prosenttiyksikön (huom. eri asia kuin prosentti) korotuksesta kaikkien verojen ja muiden maksujen lisäksi bruttopalkasta. Miten tuo taakka sitten yritysten ja työntekijöiden kesken jaetaan on kosmetiikkaa, sillä joka tapauksessa pienempi määrä käytettävissä olevaa rahaa johtaa lisääntyvään työttömyyteen.

Uutta asiaan Ajankohtainen kakkonen valaisi sillä, että se toi eläkesijoitusfirmojen epärealistiset tuotto-odotukset julkiseen keskusteluun. Eläkefirmojen rahastoissa on pitkälti yli 100 miljardia euroa ja noita rahoja sijoitetaan yrityksiin, sillä tavoitteena on 4% reaalituotto (inflaatio on leikattu pois). Talouden asiantuntijat yhteen ääneen kertovat kuinka tuo tuotto-odotus on aivan liian yläkanttiin. Ja jokainen prosenttiyksikkö tuosta on yksinkertaistettunakin vastaa miljardia euroa… se miksi nuo eläketurvakeskuksen laskemat tuotto-odotukset ovat epärealistisia eikä niitä välittömästi korjata, johtuu siitä että se asettaisi sitäkin hallinnoiville työmarkkinajärjestöille aikamoisia paineita nostaa eläkeikää ennenkuin on pakko. Ja sehän tiedetään että mikään ay-järjestön pomo ei halua profiloitua eläkeiän nostajana… heille työntekijän etu on plaa plaa plaa.

…tästä tullaankin aasinsillan kautta kapitalismiin ja ahneisiin osakkeidenomistajiin. Moniko meistä tavallisista ihmisistä ajattelee, että ne ahneet pörssiyhtiöiden omistajat ovat myös usein eläkerahastoja, joilla on kovat tuotto-odotukset? Absurdin asiasta tekee se, että samalla kun ay-puolelta kuorossa kaikuu aamupäivällä valitus ahneesta pörssiyhtiöstä ja osakkeenomistajaporvarista, niin iltapäivällä sama ay-pamppu menee hallinnoimaan eläkerahastoja ja arvioimaan mistä löytäisi parhaimman tuoton…

-Mikko

Näin olen aikaisemmin kirjoittanut:
2.3.2009 SAK ei leiki hallituksen kans
12.3.2009 Hallitus perääntyi eläkekiistassa
16.4.2009 Suomi tarvitsee vuosittain 10 000 maahanmuuttajaa

Eläkejärjestelmässä piilevä ikäluokkien välinen konflikti on saanut pienen sisäisen nostradamukseni heräämään ja ennustamaan synkkiä aikoja. Olen kirjoittanut aiheesta useasti ennenkin ja aion vastakin kirjoittaa, kunhan ongelman todellinen luonne alkaa ihmisille paljastumaan. Ihan ensimmäiseksi ei tulisi mieleen että tämä iltasanomien uutinen sisältää aika rajuja totuuksia sellaiselle, joka niitä haluaa nähdä. Pellervon taloudellisen tutkimuslaitoksen toimitusjohtaja Pasi Holm sanoo että maa tarvitsee vuosittain 10 000 maahanmuuttajaa. Koko jutun idea hukkuu helposti mamukeskustelun ympärillä käyvään kohinaan, eikä tuon pienen lausunnon todellinen olemus paljastunut minullekaan kuin vasta toisella lukemisella ja pienellä miettimisellä.

Suomi tarvitsee huomattavan määrän lisää maahanmuuttajia joka vuosi, mikäli nykyiset eläke-edut halutaan säilyttää, kirjoittaa Aamulehti.

Pellervon taloudellisen tutkimuslaitoksen toimitusjohtajan Pasi Holmin mukaan ulkomaalaisia tarvitaan vuosittain noin 10 000.

Tämän lisäksi töihin on saatava kaikki kynnelle kykenevät nyt työelämän ulkopuolella olevat. Työvaade koskee niin työttömiä kuin työhön jollakin lailla kykyneviä vammaisiakin.

Laskelman taustalla on se, että samalla, kun suomalaiset ikäluokat pienenevät, pidentyy ihmisten elinikä. Yhä pienemmän joukon pitäisi elättää yhä isompi vapaalla olevien joukko.

Suomessa käytiin maaliskuussa värikäs eläkekiista, kun Matti Vanhasen hallitus aikoi ajaa läpi esityksen, jossa yleinen eläkeikä olisi nostettu 65 vuoteen.

Kiista päätyi siihen, että työeläkkeiden tulevia maksuperusteita pohtimaan asetettiin uusi työryhmä.

Olen kirjoittanut eläkejärjestelmämme käsittelemättömistä ongelmista ennenkin, mutta tiivistetysti asia meni niin että vallassa olleet ikäluokat edellisen 30 vuoden aikana eivät ole lainkaan mitoittaneet työeläkemaksuja vastaamaan omien ikäluokkiensa kasvaneeseen eliniänodotukseen ja määrään, vaan ongelmaa ei ole haluttu nähdä tai sen hoitaminen on reilusti jätetty tuleville sukupolville. Tottakai ongelma on sinänsä nähty, mutta valitettavasti demokraattisissa järjestelmissä äänestäjät eivät palkitse tämän päivän taloudellisia kiristyksiä, jos niiden hyöty korjataan tulevilla vaalikausilla. Eli järjestelmä jo luontevasti palkitsee lyhytnäköistä politiikkaa joka tähtää välittömään vallassa pysymiseen, sillä ihmiset eivät myöskään jaksa katsella samoja mattivanhasia ja paavolipposia liian pitkään vaikka nämä tekisivät pelkästään hyviä päätöksiä tulevaisuuden varalta.

Me tavalliset ihmiset olemme aika kuutamolla siitä kuinka eläkejärjestelmä toimii, sillä asian paljastava kirja on 10cm paksu ja täynnä käsittämättömän luotaan työntävää tekstiä, mutta perusperiaatteena valtaosa tämän päivän maksetuista eläkkeistä kerätään työeläkemaksuina yrityksiltä ja työssäkäyviltä. Osa maksuista rahastoidaan ja rahastojen tuotoista otetaan myös rahaa eläkkeisiin. Eli kyseessä on tulonsiirto työssäkäyviltä eläkeläisille. Eläkeikä taas juontaa juurensa ajalta jolloin se vastasi keskimääräistä elinikää ja sittemmin eläkeikä ei ole muuttunut, mutta elinikä on kasvanut 20 vuodella. Jos asian kaunistelematta sanoo, niin yksikään tämän päivän 80 vuotias ei ole maksanut eläkejärjestelmään lähellekään niin paljon, kuin on sieltä jo saanut. Ongelma tulee vain korostumaan, sillä yksikään suuren ikäluokan edustaja ei myöskään ole ehtinyt maksamaan järjestelmään lähellekään sitä summaa (edes rahastojen tuotot huomioonottaen), mitä tulee saamaan järjestelmältä jos elää kahdeksankymppiseksi tai yli. Siis nämä epäkohdat on kyllä tiedostettu, mutta asia on herkkä ja siihen liittyy joko eläkeiän nostoa, työeläkemaksun kasvattamista tai eläke-etujen huonontamista tai mitä todennäköisemmin kaikkea kolmea. Mikään poliittinen puolue ei tee noita ratkaisuja ennenkuin on absoluuttisen pakko.

Olen havainnut asian tiimoilta erilaista herättelyä, mutta kuten Matti Vanhasen ulostulo osoitti, niin tämä on äärimmäisen tulenarka asia. Pellervon Pasi Holm sanoi tuossa ylläolevassa lainauksessa käsittääkseni suoraan että:

– Suurten ikäluokkien päästyä eläkkeelle, alkaa kehitys jossa edes kaikki suomalaiset eivät töissä käydessään pysty maksamaan nykyisillä eläkemaksuilla kasvavien eläkeläisten eläkkeitä, kun elinikäkin jatkaa nousuaan.
– Tarvitaan nykyisiä eläke-etuja varten siis jokainen työhön kykenevä suomalainen vammaiset mukaanlukien töihin ja lisäksi 10 000 työssäkäyvää maahanmuuttajaa vuodessa lisää.

Tähän asti olen aistinut että tässä maassa on eletty eräänlaisessa illuusiossa siitä, että suurten ikäluokkien siirryttyä eläkkeelle kaikille riittää töitä ja vieläpä niin paljon, että maahanmuuttajia tarvitaa massoittain tekemään töitä suomalaisen yhteiskunnan eteen. Tuo Holmin laskelma oli käsittämättömän dramaattinen numereenisuudessaan, sillä siinä ei otettu mitään kantaa siihen onko suomalaisessa yhteiskunnassa edes teoriassa mahdollista päästä täystyöllisyyteen? Jos edes kaikki työtä haluavat saisivat töitä, niin kyseessä olisi suuri voitto tässä yhteiskunnassa.

En kiistä sitä etteikö suomelle tekisi hyvää täystyöllisyys ja sen lisäksi 10 000 työtätekevää maahanmuuttajaa vuosittain. Valitettavasti ajatus epärealistisuudessaan on lähes eeppisissä mittasuhteissa. Paitsi ettei meillä ole työpaikkoja, niin 10 000 vuosittaisen maahanmuuttajan kouluttaminen suomenkieleen ja ammattitaitoon (jos ei heittäydytä niin lennokkaiksi että kuvitellaan että tähän maahan muuttaa vain sellaisia koulutettuja maahanmuuttajia joista on pula) vaatii melkoisen armeijan opettajia, niin suomenkielessä kuin ammattiaineissakin.

Holmin laskelma oli lyhykäisyydessään yksi pieni herättely. Ei sen ole tarkoituskaan olla realistinen. Minun ei tarvitse edes alkaa nostradamukseksi sanoakseni, että Suomi ei tule saavuttamaan täystyöllisyyttä milloinkaan, eikä tänne tulla millään keinoilla saamaan 10 000 työeläkemaksuja maksavaa maahanmuuttajaa vuosittain. Koska näin ei tule tapahtumaan, ensivaiheessa eläkeratkaisuun haetaan ratkaisua työssäkäyvien työeläkemaksuja nostamalla ja jonkinlaisella pienellä eläkeiän nostolla. Se ei tietenkään ole nuorempia ikäluokkia tai työssäkäyviä kohtaan reilua, mutta kuten eilen kirjoitin, reiluus ja oikeudenmukaisuus on määrittelykysymyksiä eivätkä universaaleja luonnonlakeja.

Tulevaisuudessa myös eläkeläiset kasvavassa määrin päättävät yhteiskunnan menosta, sillä he ovat tottuneet äänestämään ja heitä tulee olemaan paljon. Tuskin äänestävät sellaisia ehdokkaita jotka leikkaavat heidän etujaan… Mutta minä en halua syyllistää eläkeläisiä itseään, sillä kaikki me olemme ihmisiä, niin nuoret ja vanhatkin, mutta valitettavasti ihmisinä olemme aika tarkkoja omista eduistamme. Iästä riippumatta. On täysin mahdollista että joskus tulevaisuudessa me nuoremmat ikäluokat vain ihan kylmästi käymme eläkeläisten kukkarolla ja yksipuolisesti alennamme heidän eläkkeitään. Kaikki ihmisen toiminta päätyy lopulta tasapainoon, mitä se sitten tarkoittaakaan.

Pääsiäisenä blogissa on pitänyt vähän hiljaista, mutta mikään ajatusten tonava ei tulvi jatkuvasti. Vaikka maailmassa on monta ihmeellistä ja kummallista asiaa joihin voisin upottaa ”sanalliset hampaani”, niin pienen melankolian vallassa tyydyn perkaamaan omaa itseäni. On nimittäin niin, etten juuri nyt tunne itseäni kovin onnelliseksi ja olen yrittänyt omaan analyyttiseen tapaani miettiä, mistä onnellisuus ylipäätään minulle rakentuu ja löytää niitä juuria, joihin vaikuttamalla voisin olotilaani vaikuttaa. Toimintatapani pyrin yleensä perustamaan järkeen ja älyyn, mutta minulle on ollut erityisesti nuorena vaikeaa hyväksyä tunteiden merkittävä valta yli järjen ja älyn. Tarkoitan etten siis voi päättää olevani onnellinen, vaikka tietäisin ettei onnettomana olemisessa ole mitään järkeä. Samalla tosin muiden ihmisten tarjoamat lohdutukset ovat sananhelinää korvissani ja merkityksettömiä, jos ne eivät avaa minulle uusia reittejä omien tunnetilojeni avaamiseen. Yksi tyhjimmistä asioista mitä minulle voi sanoa, on että ”tiedän miltä sinusta tuntuu”. Voit ehkä tietää, mutta todennäköisemmin et. Ja niin tai näin, se ei sinällään muuta mitään.

Yksi perusongelmista voi ehkä olla maailmankuvani, sillä omien elämänkokemuksieni piiskaamana olen ollut taipuvainen uskomaan että maailma on kova paikka jossa totuus, oikeudenmukaisuus ja vääryys eivät ole objektiivisia asioita, vaan kunkin yksilön tai yhteisön määrittelemiä. Erilaisin syin ja intressein, joko tiedostetuin tai usein tiedostamattomien. Mika Waltari yksinkertaisti tarkoittamani asian raadollisuuden laittamalla Sinuhe – egyptiläisessä heettiläisen suuhun viisaat sanat: ”meille on oikein mitä me haluamme, ja väärin se mitä muut haluavat”. Usein nämä määritykset ovat vilpittömiä, vaikka ne jonkun toisen mielestä ovat epäoikeudenmukaisia. Myös luonnossa perusvoimana toimiva vahvimman laki on osana ihmiskuntaa kaikessa toiminnassa, vaikka usein olemme taitavasti piilottaneet sen erilaisten rakennelmien alle. Oikeudenmukaisuus esimerkiksi on aika usein asia joka pitää voimalla (fyysisellä tai henkisellä) vain ottaa, eikä se lankea minään universaalisena automaationa kenellekään. Jotta asia ei olisi liian yksinkertainen, voi oikeudenmukaisuudestakin kahden ihmisen tai yhteisön välillä vallita erimielisyys. Ja jos näkemyseroista vielä puuttuu vilppi, eli kumpikin osapuoli on näkemyksessään vilpitön, on maa hedelmällinen inhimilliselle konfliktille.

No maailma on kova ja yksilö pieni, mitä sitten? Olen huomannut että koen itseni hyvin usein elämässäni yksinäiseksi. En suinkaan ole niin ylpeä että väittäisin näkeväni maailman sellaisena kuin se on, mutta tämä inhorealistinen maailmankuvani on ollut pienenä lohtuna minulle ja se on minun totuuteni. Samalla olen huomannut sen että yksi keino tuntea onnea on kokea merkityksellisyyttä maailmassa ylipäänsä, tai jollekin vaikka ihan pienessäkin ympäristössä. Ehkäpä ongelman ydin onkin siinä, että en koe useinkaan olevani avuksi, hyödyksi tai iloksi kenellekään poikaani lukuunottamatta, eikä ehkä kukaan todella tunne minua – siitä kiitos toki itselleni. Toisaalta olisi kiva pystyä nauttimaan elämän yksinkertaisista iloista ja antimista ja elää tässä päivässä, mutta minkäs teet jos linnunlaulut tai auringonsäde nyt eivät vaan saa minua tanssimaan ja laulamaan? Onnellinen parisuhdekin kuullostaa kivalta asialta, mutta kun en oikeastaan tiedä mitä se varsinaisesti tarkoittaisi. Ja kyse ei ole kokemuksen puutteesta, kun naimisissakin olen ehtinyt käymään. On surullista olla näin sokaistunut, sillä yksi perustavanlaatuisista opetuksista mitä olen elämässäni saanut, on se että asioiden arvoa ei todella ymmärrä kuin vasta silloin kun ne menettää…

Ja sitten grande finale. Mitä hittoa minä kirjoitan tätä kenenkään luettavaksi? Eikö tässä yhteiskunnassa ole hyve olla valittamatta ja vuodattamatta, kätkeä onnensa sekä onnettomuutensa ja pitää suu kiinni, kun meillä nyt objektiivisesti ottaen menee maailman mittakaavassa hyvin? Kuvittelen jo jonkun viisaan intellektuellin naureskelevan tämän kaltaiselle vuodatukselle vain suoristaakseen baskeriaan… mutta kun en ihan oikeasti välitä. Vastuu on lukijan jos tänne tulee, sillä tämä on terapiaa minulle.

Mutta hei, tiedän että päivä tulee huomennakin, se on pitkälti tämän päivän kaltainen paitsi että se on torstai, eli enemmänkin kahden viikon takaisen torstain kaltainen. Niin se menee. Lottovoitto voisi piristää, vaikka raha sinänsä on minulle väline ja itseisarvoltaan tuhkaa. Eteenpäin sanoi mummo lumessa.

Joutsenon ja Lappeenrannan kuntaliitos on tapahtunut ja uudet vaalit on käyty. Aikaa on tiimalasissa virrannut jo sen verran, että tohdin kirjoittaa joistain tuntemuksistani tuon prosessin suhteen.

Meillä Joutsenossa kuntaliitosäänestys suoritettiin 17.12.2007 ja neuvoa-antavassa kansanäänestyksessä aikaisemmin joutsenolaisten murskaava enemmistö oli tuominnut liitoksen ja vastustajia oli yli 72%. Itselleni tuo päivä ja sitä edeltävä aika oli piinaavaa, sillä maailmankuvani koki kolhuja siinä, mitä tuli kansanäänestysten viisauteen. Siihen asti olin uskonut suoraan demokratiaan ja kansalaisten mielipiteen tärkeyteen päätöksiä tehtäessä.

Jo edeltävänä syksynä ennen kansanäänesystä oivalsin, että oma poliittinen tulevaisuuteni on myös kyseessä. Olisin voinut julkisesti ja kovaan ääneen alkaa vastustamaan liitosaikeita, puhua ääneen joitain mielenkiintoisia epäkohtia kaupunginjohtajan toiminnassa, sekä lausua valittuja sanoja demareiden ja kokoomuslaisten toiminnassa asian suhteen. Kansanäänestyksen tuloksen selvittyä olisin voinut suureen ääneen ja sydäntäraastavasti huutaa ja parkua demokratian hautajaisista. Mutta olin ihan hiljaa. Ennen äänestystä ja äänestyksen jälkeen.

Vaikka olen mustaan huumoriin taipuvainen ihminen, ehkä liian sarkastinen ja joskus jopa ilkeäkin – erityisesti kun kohtaan halveksimaani ylimielisyyttä ihmisissä, niin kuitenkin lopulta haluan tehdä oikein ja niinkuin sydän minulle sanoo ja siten, että voin seistä omasta mielestäni oikean päätöksen takana. En siis voinut toimia vastoin sydämeni ja järkeni neuvoja, enkä voinut alkaa pelaamaan poliittista peliä pohjustaakseni tietäni Lappeenrannan valtuustoon aikanaan (demareiden ja kokkareiden kannatettua liitosta julkisesti ennen kansanäänestystä, lopputulos eli liitos oli selviö jo etukäteen). En, minun piti uida oman puolueeni sisällä vastavirtaan ja kohdata ”demokratiaa halveksivana” valtuutettuna kuntalaiset, koska mielestäni sydämessäni tein oikean päätöksen. Omalla äänelläni ei ollut varsinaisessa äänestyksessä kuin kosmeettinen merkitys…

Joutsenon valtuusto hyväksyy liitoksen isolla enemmistöllä

Ja niinhän siinä kävi seuraavana päivänä…

Joutsenon kaupunginvaltuusto hyväksyi kuntaliitossopimuksen

Asettauduin valtuutettuna siis tietoisesti minua äänestäneitä ihmisiä viisaammaksi, enkä kuunnellut heidän mielipidettään asiasta. Toki jälkeenpäin olisi helppo hymyillä, sillä sittemmin maa on syöksymässä hurjaan lamaan ja Joutsenossa Rauhan kylpylähanke (johon on tungettu miljoonia euroja) on laman seurauksena vaakalaudalla ja Konnunsuon vankila lopetetaan vieden 170 työopaikkaa verotuloineen. Kuitenkin valtakunnan paras kuntaliitossopimus takaa meille syvästä lamasta huolimatta 20 miljoonan euron investointeja. Olisimme ilman kuntaliitosta ja sopimusta syvällä suossa. En kuitenkaan hymyile, mutta edelleenkään en usko neuvoa-antavan kansanäänestyksen viisauteen asioissa joilla on todellista merkitystä.

Lopuksi vielä omasta mielestäni hyvä kirjoitus, jonka kirjoitin maakuntalehteen jonkin aikaa äänestyksen jälkeen:

Kaupunkiliitospäätöksen pöly on hiukan laskeutunut ja tunteet tasoittuneet. Monen mielestä joutsenolaiset demokratian hautajaiset olivat alistuneet, haikeat ja arvottomat. Kaikesta huolimatta seuraavana aamunakin herättiin, ja nyt alkaa olla jo pieniä merkkejä tulevasta keväästä.

Suomalainen demokratia kuitenkin voi hyvin. Meidän versiossamme kunnallisdemokratiasta yhteisön jäsenistä valitaan joukko valtuutettuja, jotka omalla ajallaan kokoontuvat käyttämään valtakirjaa oman parhaan kykynsä ja omantuntonsa mukaan. Valtuutetut eivät ole virheettömiä yhteisön valioyksilöitä, vaan eläviä ihmisiä iloineen ja suruineen, heikkouksineen ja vahvuuksineen. Heitä yhdistää kuitenkin halu tehdä oikeita asioita – ei pelkästään heidät valinneiden ihmisten puolesta, vaan kaikkien yhteisön jäsenten hyväksi.

Jos kymmeneltä ihmiseltä kysytään, saadaan kymmenen eri kantaa ja painotusta mihin tahansa asiaan, ja erityisesti kuntaliitospäätöksessä valtuutetuille ojennettiin lapio omaa poliittista hautaa kaivamista varten. Kyllä jokaisen valtuutetun oma etu olisi ollut itsenäinen Joutseno, siis jos halutaan ajatella että valta ja valtuustopaikka sekä kokouspalkkiot olisi meille se tärkein asia. Mutta uskallan olla varma, että kenenkään mielessä ei ollut valtuustopaikka tai kokouspalkkiot, vaan päätös puoleen tai vastaan syntyi parhaan kyvyn ja omantunnon pohjalta, siihen luottamukseen nojaten mikä meille oli 4 vuodeksi suotu. Käytetty retoriikka on asia erikseen, sillä oikeita mielipiteitä ei ole kuin diktatuureissa. Uskallan sanoa että 35 valtuutettua teki oikean ratkaisun.

Toivon että mahdollisimman moni joutsenolainen osaa arvostaa ääntään käyttäen suomalaista demokratiaa, joka perustuu luottamukselle siihen että valtuutettu punnitsee vaikeatkin asiat, ja tekee sydämestään oikeita ratkaisuja. Demokratia ei kuitenkaan ole automaatio, vaan se on verellä ja kyynelillä rakennettu erityisoikeus.

Kyllä on maan oppositionkin naukuminen kevyttä kun Katainen iski tiskiin 60 miljardin lainanottotarpeen. Jutta Urpilainen yrittää vähän mussuttaa että veronalennuksista pitäisi luopua ja ottaa sen verran vähemmän lainaa… varmaan uppoaa yksinkertaisesti ajatteleviin ihmisiin. Haluan kuitenkin huomauttaa että veronalennusten hinta on täysin mitätön summa, kun verrataan sitä tuohon mainittuun 60 miljardiin. Veronalennusten merkitys talouteen on kiistanalainen, mutta missään tapauksessa valtio ei menetä kokonaan tuota summaa vaan saa kulutuksen kautta verotuloja takaisin.

Mutta 60 miljardia on sellainen summa että sitä ei pysty ihminen käsittelemään… siis 60 000 000 000 euroa. Minäkään en käsitä. Mutta asiaa voi lähestyä sillä, että tuo summa tulee maksamaan suomalaisille pelkästään lisääntyneinä korkomenoina yhtä paljon, kuin mitä maksavat puolustusvoimat, ulkoministeriö tai sisäministeriö vuodessa. Eli rautalangasta, jos valtiontaloudesta halutaan säästää korkomenoja vastaava summa, niin voidaan lakkauttaa vaikkapa ulkoministeriö. Jos velkaa halutaan lyhentää eikä tyydytä pelkästään korkojen maksuun, niin ulkoministeriön lisäksi pitäisi lakkauttaa joko puolustusvoimat tai sisäministeriö.

Mitä tarkoittaa Kataisen suunnittelema velka korkomenoineen yhdistettynä suurten ikäluokkien eläkkeelle siirtymiseen ja eläkkeiden maksamiseen, terveydenhuollon nouseviin kustannuksiin ja pieniin ikäluokkiin? Vaikea sanoa. Nyt on asiat vielä aika hyvin, mutta ihminen on sellainen että se takertuu nykyhetkeen ja taistelee muutosta vastaan. Ja suuret ikäluokat hokevat ikiaikaista mantraansa: saavutetut edut, saavutetut edut, meidän edut, meidän edut, minun edut, minun edut….

Mutta sanokaa minun sanoneen, paska osuu tuulettimeen, mutta vasta sitten kun lastenlastemmekin verotulot on syöty…

Viimepäivien yksi iso uutinen (lex Nokian ohella) on ollut valtion kaavailema eläkeiän nosto 63 vuodesta 65 vuoteen. Kaiken diibadaaban takana on se matemaattinen tosiasia, että huoltosuhde suurten ikäluokkien siirtyessä eläkkeelle huononee dramaattisesti. Eli lyhyesti työssäkäyvien maksamilla verotuloilla ”huolletaan”  enemmän sellaisia, jotka työssä syystä tai toisesta eivät ole. Nyt siis vaihtamalla yksi luku toiseen, vaikutetaan tähän huoltosuhteeseen.

Olen hiukan katkeroitunut suurten ikäluokkien lainsäätäjiä kohtaan. He ovat rakentaneet meille yhteiskunnan ja järjestelmän joka on heitä varten. Myös vallassa ollessaan ovat myös muistaneet ottaa velkaa säännöllisesti tähän hyvinvointivaltion ylläpitoon. Lyhyesti sanottuna ovat rakentaneet hyvinvointivaltion vinoon ja raskaasti yli varojen.

Noin karkeasti jokaisesta eurosta jolla maksamme eläkemaksuja, 20 senttiä menee ”omaan eläkkeeseen” ja 80 senttiä menee järjestelmän ylläpitoon, eli käytännössä nykyisten eläkkeiden maksuun. Rahastoja tietenkään ei voida purkaa, kun rahastojen tuotoilla on iso merkitys eläkejärjestelmän pyörimisessä. Olen vihainen kuin ampiainen siitä, että suuret ikäluokat vallassa ollessaan ovat selkeästi nähneet sen tosiasian, että elinikä pitenee ja huoltosuhde tulee heikkenemään. Tästä huolimatta on päätetty olla nostamatta työeläkemaksuja vastaamaan tulevaisuutta jo hyvissä ajoin. Eli on tehty tietoisesti päätös ”tienata” omat eläkkeet ensin ja maksattaa lasku sitten lapsilla ja lastenlapsilla.

Eläkejärjestelmä saattaisi kestää jos ihmisten keskimääräinen elinikä ei olisi noussut joka vuosi sotien jälkeen. Järjestelmä kestäisi jos ihmiset eläisivät 10 vuotta vähemmän. Toinen tuleva lääke eläkkeiden maksuun on tietenkin eläkemaksujen prosenttiyksiköiden nosto (huom. prosentti ja prosenttiyksikkö ovat eri käsitteitä ja vaikeita jopa kansanedustajille), joka tarkoittaa sitä että työssäkäyvät maksavat palkastaan de-facto enemmän eläkekassaan.

Summa summarum. Muutokset eläkejärjestelmään tarkoittavat sitä että nuoremmat sukupolvet maksavat yhä enemmän ja saavat aikanaan järjestelmältä yhä vähemmän.

Tietysti voisi tietysti kysyä lopuksi sitä, että kuinkahan aiotaan varmistaa se että ihmiset ensinnäkin jaksavat työskennellä 65 vuotiaiksi? Kun vain joka kymmenes 62-vuotias edes tekee täyttä päivää tällähetkellä. Ja kuinkahan aiotaan varmistaa että ihmisillä edes on töitä, kun monessa työpaikassa ”luontaisen poistuman” kautta vähennetään absoluuttista työvoimaa ja yhteiskunta on täynnä työttömiä ja piilotyöttömiä.

Lopuksi oma mielipide. Eläkeiän nosto on periaatteessa välttämätöntä, sillä nykyisenkaltaisessa ”hyvinvointivaltiossa” on ihmisten maksettava nettoveroja. Jos 25 – vuotiaana mennään töihin, jäädään eläkkeelle keskimäärin 59 – vuotiaana ja eletään keskimäärin 80 – vuotiaiksi, niin periaatteessa ihminen on huoltosuhteen kustantavalla puolella 34 vuotta, ja saavalla puolella 46 vuotta. Lukuja toki sopii pyöritellä miten haluaa, mutta periaate ei muutu miksikään. Se on vaan niin ettei todellisuus muutu lukuja pyörittelemällä, sillä mielestäni ensin pitäisi keksiä keinot miten ihmiset jaksaisivat tehdä töitä pidempään. Tai että heillä nyt ylipäänsä olisi töitä.

Kategoriat