You are currently browsing the tag archive for the ‘tasa-arvo’ tag.

Maassa on syntynyt keskustelua armeijan tulevaisuudesta ja erityisesti siitä, pitäisikö reserviä tai yleistä asevelvollisuutta kaventaa. Keskustelun taustalla on pienemmät ikäluokat, suuremmat asevelvollisten ongelmat ja keskeytykset sekä ihan perustavanlaatuinen kysymys eli resurssien riittävyys, suomeksi raha. Aikuisten pyssyleikit ovat kalliita.

Voin tiivistää inhorealistiset faktat tähän alkuun. Jokainen historiankirjansa lukenut tietää, että rauha ei ole pysyvä asiantila. Pitkä rauha toki tuo ihmisille helposti sen käsityksen, että ihminen olisi vihdoin jo viisastunut ja tappamisen sijaan halaisi lajitoveriaa, tai ylipäänsä ratkoisi asioita sovinnossa ja älyllisesti, ilman turhaa vihaa, katkeruutta tai välinpitämättömyyttä. Menemättä ihmisen perusluonteeseen sen syvemmälle, tyydyn suosittelemaan Mika Waltarin Sinuhe egyptiläistä jossa kirjailija kertoo ihmisluonteesta paljon enemmän kuin minä koskaan osaan.

Historia on opettanut, että mikäli jollekin alueelle muodostuu valtatyhjiö, se tulee luonnostaan ja ajastaan täyttymään. Joku pikkunapoleon katsoo karttaa ja toteaa että on aika ottaa tuo alue suojelukseen. Suomelle tai millään muullakaan itsenäisellä valtiolla ei ole mahdollisuutta olla ilman uskottavaa maanpuolustusta, mutta tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että meidän pitäisi kyetä torjumaan koko Venäjän armeija totaalisessa sodassa. Meidän armeijan ainoa tarkoitus on tehdä suurvaltapoliittisissa laskelmissa tämä suomeksi kutsuttu maa-alue niin kalliiksi valloittaa, ettei sitä mahdollinen hyökkääjä viitsi lähteä tekemään. Viimeisin suuri taistelumme nosti valloituksen hinnan Neuvostoliitolle niin korkeaksi, että vaatimukset ”totaalisesta antautumisesta” muuttuivat oikeiksi rauhanneuvotteluiksi, joissa kuitenkin saavutettiin suhteellisen hyvät tulokset ja yhteiskuntamme pystyi kehittymään länsimaiseksi demokratiaksi. Talin ja Ihantalan alueella armeijamme teki sen mikä sen tarkoitus on: nosti maan miehittämisen hinnan niin korkeaksi, että Stalin siirsi katseen muualle.

The Battle of Tali-Ihantala, along with other Finnish victories achieved during the period, finally convinced the Soviet leadership that conquering Finland was extremely hard, and not worth the cost. The Red Army had concentrated what was thought to be an overwhelming force against Finland and failed.[3]

Kaikessa armeijakeskustelussa meidän pitää aina muistaa geopoliittinen asemamme. Olemme aina olleet merkittävän sotahistorian omaavan suurvallan rajanaapuri, joka ei jaa kanssamme samanlaisia demokratisia tai ihmisoikeudellisia arvoja ja jossa ollaan ylpeitä omasta suurvaltahistoriasta. Erityisesti tämä pitää muistaa jos tilannettamme verrataan Ruotsiin, jonka geopoliittinen asema on kokonaan toisenlainen. Ylipäänsäkään en ymmärrä halua verrata meitä Ruotsiin missään muussakaan asiassa, sillä lähtökohtamme on tyystin erilainen. Maailma on muuttunut dramaattisesti toisenlaiseksi, mikäli meitä uhataan mistään muusta suunnasta kuin idästä. En tarkoita että Venäjän federaatio nyt päättäisi vaan sotia kanssamme, mutta riskejä tulevaisuudessa on – varsinkin kun muistetaan että edellisestä sodasta on vasta 66 vuotta.

Armeijan uudistamisen yhteydessä kenraaleilla ja sotilastutkijoilla on varmaan parhaimmat näkökulmat siihen, minkälainen maanpuolustus pitäisi olla. Poliitikoilla sitä ei valitettavasti ole, joten sotilashenkilöstöä on syytä kuunnella. Saksakin olisi voittanut toisen maailmansodan tai muokannut euroopan tyystin erilaiseksi, mikäli kenraalit olisivat saaneet tehdä työnsä Hitlerin sekaantumatta.

Mielestäni koko maan puolustaminen on maanpuolustuksen lähtökohta ja se vaatii suhteellisen suurta reserviä tai vahvaa liittolaista. Tällä hetkellä näen kaksi päävaihtoehtoa: lähes nykymuotoinen kaikille (tasa-arvon kannalta myös naisille pitää saada jokin pakollinen palvelusmuoto, mikäli nykymallissa pysytään) pakollinen asevelvollisuus tai palkka-armeija ja liittyminen natoon.

Sotaleikit ja vapaaehtoisuus ovat siitä huono yhtälö, että sota ei ole kivaa ja ei oikein voi olla mahdollista, että sodan syttyessä kysyttäisiin jokaiselta että haluaako hän sotia vai pelailla pelikonsolia kotirintamalla. Sotaleikit kun lakkaavat olemasta leikkiä siinä vaiheessa, kun rajan yli tulee vieraan valtion sotilaita polttamaan ja ryöstämään kotejamme tai raiskaamaan ja tappamaan läheisiämme. Sota ei ole kaunista, se on ikävintä maailmassa. Armeija on sitä varten, että sotaa ei tulisi.

Tämän blogin kirjoittajan arjen maailma on kääntynyt jokseenkin päälaelleen viimeisen viiden kuukauden aikana, kuten jo vähenevistä blogimerkinnöistäkin on voinut päätellä. Ennen vapaata yksinasujan elämää viettänyt viikonloppuisä on muuttunut suurehkon uusioperheen kotirouvaksi ja talkkariksi remontoituun rintamiestaloon Imatralle. Kasvun paikka se on ollut tämäkin, vaikkakin hiukan aavistamatta muodostunut tilanne. Jos vielä ennen syksyä vastuullani oli työn kunnialla suorittaminen ja poikani Justus hänen luonani käydessään, niin nyt vastuullani on työn ja Justuksen lisäksi osa-aikaisena yksinhuoltajana 7-v ekaluokkalainen tyttö ja 16-v ammattikoulussa opiskeleva poika suurimman osan viikkoa, sekä näillä jumalan hylkäämillä pakkasilla rintamamiestalon lämmitys. Niin ja koira sekä hampsteri.

Vaikka vastuuta on tullut lisää, niin vuorokauteen en kuitenkaan ole saanut enempää tunteja kuin ne 24 ja viikotkin pyörivät vielä 7 päivän sykliä. Ihmisellä on rajalliset voimat ja henkiset resurssit, joten kun arkipäivään lisätään kasvatus ja huolenpito, ruoanlaitto, pyykinpesu, kolmen tulipesän lämmittäminen, koiran lenkittäminen, niin ihan vilpittömästi voin sanoa että oman maailman ulkopuolisten asioiden pohtiminen ja ongelmoiminen on jäänyt vähemmälle. Oma maailmani on siltä osin pienentynyt, mutta toisaalta kokemuspohja elämässäni on laajentunut.

Tämän oman kokemuksen kautta olen päässyt kiinni siihen oivallukseen, että elämäntilanteella voi olla suurikin merkitys siihen, että kiinnostaako ihmistä maailman epäkohdat tai yhteiset asiat. Kukaan ei voi käyttää määräänsä enempää tunteja vuorokaudessa ja jos niistä iso osa kuluu normaaleihin välttämättömiin arkipäiväisiin askareisiin, niin on suuri houkutus oikaista ja tyytyä hankkimaan tieto ympäröivästä maailmasta lööpeistä ja otsikoista. Se passivoittaa ja vääristää maailmankuvaa, mutta se vaan on ikävä realiteetti. Ihan röyhkeästi olen ryhtynyt käyttämään sanaa ”hermoenergia” tarkoittamaan sitä, että kuinka paljon päivässä on älyllistä ja henkistä kapasiteettia käytössä.

On selvää että tämäkin elämänvaihe on minulle tarpeellinen. Ainakaan minun ei tarvitse enää tuntea itseäni mitenkään tarpeettomaksi, vaikka ei tälläinen elämä kovin mielekästä loputtomiin jatkuvana ole. Ja sehän tässä elämässä on varminta, että kaikki inhimillinen loppuu aikanaan. Lapset kasvaa ja elämäntilanteet muuttuu. Bonuksena tästä kaikesta on vielä se, että olen mielestäni päässyt lähelle sellaisten stereotyyppisten kotirouvien mielentilaa, jotka töiden lisäksi hoitavat lapset ja kotihommat kun mies vaan on töissä, että tavallaan ymmärrän sen ahdistuksen. Kun siihen yhdistetään vielä se, että aviomies reissutöistään palaavana on väsynyt ja ei välttämättä ymmärrä arjen pyörittämisen raskautta ja puheenaiheet eivät ole samoja, niin kyllähän siitä ajan kanssa avioeroja ja epäonnistuneita parisuhteita syntyy.

Kokonaisuutta tasapainottaa toki Hanna-Kaisan tilanne. Hän on reissutyöläinen Helsingissä, jossa joutuu olemaan töissä 4 päivää viikossa erossa kodista ja perheestään. Ei se mitenkään kiva tilanne ole ja omat arkiset huolet on helppo laittaa oikeaan perspektiiviin. Yhdessä tätä elämää kuitenkin on päätetty elää, joten taakan jakamalla pystyy kantamaan nelinkertaisen määrän, näin uskon. Haasteet ja niiden hallinta lopulta mittaavat ihmisen kestokyvyn ja itse olen iloinen siitä, että olen pystynyt kasvamaan haasteen mukana ja löytänyt jotain kadotettuja taitoja uudelleen, kuten astianpesukoneen käytön, pyykinpesun ja ruoanlaiton.

Olen pysähtynyt todella miettimään julkisorganisaatioita ja  johtajuutta ylipäänsä. En ole koskaan ollut mikään yksityistämisen kannattaja ja erityisesti karsastan sitä sellaisilla aloilla missä toimitaan ”monopoliasemassa” ilman kilpailua. Olen pitänyt ohjenuorana sitä, että mikäli toiminnan ei tarvitse tuottaa liiketaloudellista voittoa, vaan sille riittäisi nollatuloksen tekeminen, niin se on syytä pitää kaukana markkinavoimista.

Julkisorganisaation rasitteena on kuitenkin se, että tehtäviin ja erityisesti johtotehtäviin katsotaan ensisijaisesti muodollista pätevyyttä ja mikäli pätevyysehdon täyttäviä ehdokkaita on yksikin, niin lain puitteissa on hyvin vaikea jättää valitsematta henkilö riippumatta siitä, kuinka sopiva, ammattitaitoinen, kyvykäs tai valmis hän tehtävään on. Päivänselvä asia ihmiselämästä on se, että muodollinen pätevyys ei suinkaan automaattisesti tuo valmiutta, sopivuutta, ammattitaitoa ja kykyjä hoitaa tehtävää, sillä ne eivät ole kirjoista ja luennoilta löytyviä asioita.

Elämänkokemuksen myötä on käynyt selväksi että mikään normaalia liiketoimintaa harrastava yritys ei voi ottaa sitä riskiä, että palkkaisi johtajakseen ihmisen vain jonkin kiveenhakatun muodollisen oppiarvon tai tittelin perusteella, kun taas julkisorganisaatiolla ei ole juuri lainsuomia mahdollisuuksia toimia automaattisesti organisaation parhaaksi. Ei ole kovin vaikeaa luisua päätelmään, että julkisorganisaatio antaa joustavuudessa, innovatiivisuudessa ja työntekijöiden todellisten kykyjen hyödyntämisessä valtavasti etumatkaa yksityiselle organisaatiolle jäykkien hierarkkioiden ja virallisten ”pätevyysvaatimusten” takia. Sekin tiedetään että tälläiseen on varaa, sillä verotuksella voidaan aina paikata huonon johtamisen, kankean organisaation ja hierarkkisen toimintakulttuurin aiheuttamaa tehottomuutta.

Toki tähän pitää sanoa että ei muodollinen pätevyys, opiskelu  ja oppiarvot ole periaatteessa mikään huono juttu ja on selvää että kirurgiksi ei sovi palkata lihanleikkaajaa siksi, että tämä on veitsen käytössä käytännön työssään kunnostautunut ja poikkeusaloja väittämääni tietenkin löytyy. Jostain kummallisesta syystä esimerkiksi yksityiselle puolelle työllistyy vain  8,5% tohtoreista mikä on hätkähdyttävää. Erityisen rumiksi lukemat menevät silloin, jos noista tohtoreista erotetaan teknisen puolen tohtorit joilla oikeasti voi olla kysyntää yrityselämässäkin.  Miten voi olla mahdollista että korkeimman oppiarvon saavuttaneille henkilöille ei ole tuon enempää kysyntää ison rahan maailmassa ja yrityselämässä? Varmasti siksi että yrityselämässä ehkä suuryrityksiä lukuunottamatta ei katsota muodollisen pätevyyden perään, vaan enemmänkin henkilön oikean osaamisen ja kykyjen sekä asenteen ja työmoraalin perään. Jokainen työelämässä ollut ihminen ymmärtää että kuilu opiskelun/tutkimuksen sekä työelämän välillä voi olla valtavakin. Yritykseen ei ole varaa palkata epävarmaa ja vuorovaikutustaidoiltaan vajavaista henkilöä suurella palkalla vain siksi, että tämä on homehtunut vuosia yliopistolla  ja kirjoittanut väitöskirjan.

Mitä minulla on koulutuksesta ja kouluista kokemusta, niin eihän monessakaan yliopistossa anneta valmiuksia oikeaa elämää ja todellisia haasteita varten, puhumattakaan kunnollisesta johtajakoulutuksesta tai vaikkapa perustason vuorovaikutustaitojen opettamisesta. Enkä suinkaan tarkoita että tämä olisi edes yliopistojen tarkoitus, mutta  onhan se osaltaan johtanut siihen, että maistereita on pilvin pimein työttömänä ja tohtorit eivät kelpaa yrityksiin. Erityisesti tohtorien suhteen nämä epäkohdat korostuvat, sillä heidän luulisi olevan pienen kansankunnan voimavara ja yrityselämälle kultakimpale ja älyllinen sekä tiedollinen resurssi johon kannattaisi satsata. Mutta ei yrityselämä tarvitse teoriatiedon pullistamaa, kenties naivia tai epävarmaa vastaväitellyttä nuorta tohtoria opettelemaan työelämän perusteita, vaan osaavaa tekijää joka on nopeasti valmis tuomaan kovan palkkansa vastapainoksi lisäarvoa yritykseen.  Liukuhihnatohtorien paikka on julkisorganisaatioissa opettelemassa veronmaksajien laskuun ja kenties aikanaan etenemään pieniä virkamiesportaita vaikkapa jonkin kunnan organisaation johtoon tai valtion viraston virkamieheksi eläkepäiviä odottelemaan, kunhan kannuksia on riittävästi hankittu pätevien alaisten tekemällä työllä. Tietysti työ on paras opettaja ja vuosien kokemus opetteluvuosien jälkeen turvallisessa julkisorganisaatiossa koulii varmasti jokaisen muodollisen pätevyyden varjolla työpaikkaan kiinni päässeen teoriatiedon kuninkaan hallitsemaan omaa pientä virkamiesmaailmaansa sekä sen pelisääntöjä.

Toki minun lopuksi pitää erikseen todeta, että yrityselämässä asioita osataan totta vieköön tehdä päin seiniä ja suomalainen johtajuus ei juuri kiitosta ansaitse, mutta yrityksellä on oman liikevaihtonsa ja selviämisen takia sisäsyntyisesti tarve pitää osaavat henkilöt tyytyväisenä ja kiinni organisaatiossa sekä palkita työntekijöitä heidän ansioidensa ja todellisen osaamisensa mukaan, vaikka ay-liike on vuosikymmenet tehnyt kaikkensa myös hyvän ja huonon, laiskan ja ahkeran palkitsemisen tasapäistämiseksi myös yrityksissä. Pienissä ja keskisuurissa yrityksissä (joiden palveluksessa muuten on enemmistö yrityselämän työntekijöistä) tämä asia on tärkeämpi, kun taas suuret yritykset elävät omaa elämäänsä ja sisältävät enemmän tehottomuutta sekä jäykkyyttä.

Lopuksi pyydän rakkaalta lukijalta lievästi katkeraa sävyäni anteeksi, mutta pettymyksekseni jouduin  luopumaan yhdestä pienestä osasesta lapsenuskoani kohdattuani suoranaista vääryyttä, epätarkoituksenmukaisuutta ja typeryyttä, jonka mahdollisti hyvin pitkälti esille tuomani asiat.

Audimiehen tapaus kimmoitti minut pohtimaan tasa-arvoa yleisemmin ja periaatteellisella tasolla. Ei niin pahaa jos ei hyvääkin, sillä uskon audimiehen tapauksen herättäneen tämänkaltaisia pohdintoja muissakin suomalaisissa. Niin kuuma ja herkkä oli aihe, että huomasin erään naisihmisen lopettaneen blogini tilauksenkin… väärät mielipiteet voi joskus olla avaramielisimmällekin raskasta luettavaa 😉

Minusta tasa-arvo on yksi länsimaisen demokratian tärkeimmistä kulmakivistä, mutta en todellakaan halua katsoa sitä kapeasti sukupuolikysymyksenä vaan yksilökysymyksenä. Jokaiselle yksilölle pitää taata mahdollisimman pitkälle samanlaiset lähtökohdat rakentaa omaa elämänpolkuaan. En käy pohtimaan tässä mitään sairauden tai vamman takia erityisryhmiksi laskettavia ihmisiä, sillä se on asia erikseen. Kulttuurihistoriallisista syistä naiset ovat olleet alisteisessa asemassa kautta historian, mutta tämän päivän suomessa ei voida ainakaan todeta lainsäädännön syrjivän naisia sukupuolensa perusteella, vaan pikemminkin asia on päin vastoin.

Ei ole kovin suosittua sanoa ääneen ja tuoda esiin sitä, että tässä yhteiskunnassa tunnutaan suuremmin miettimättä sallivan naisten nostaminen lainsäädännöllä erityisasemaan ja hänestä tehdään sitä kautta tasa-arvoisempi kuin miehestä. Aikanaan vastustin naisten asepalvelusta sillä perusteella, että ei kait tasa-arvoa voi olla että asepalvelus on vapaaehtoinen ja erityisehdoilla varustettu. Olen edelleen sitä mieltä, että naisten asepalvelus on erityisoikeus naisille johonka he ovat oikeutettuja sukupuolensa perusteella. Tarkoitan paitsi sitä että asepalvelus on kokonaan vapaa-ehtoinen, heillä on sukupuolensa takia myös erityisjärjestelyt varuskunnissa, sekä oikeus keskeyttää palveluksensa tietyn aikaa ilman että joutuisivat millään tavoin ”häpeään” tai suorittamaan siviilipalvelusta.

Kunnallisdemokratiassa olen törmännyt sukupuolikiintiöihin kun jaetaan luottamustoimiin paikkoja. Nuo sukupuolikiintiöt on tehty sillä tavoitteella, että saadaan naisia politiikkaan ja luottamuselimiin. Valitettavasti kiintiöt ovat absurdi esimerkki siitä, että naiset on sukupuolensa takia nostettu erityisasemaan. Realiteetti näet on se, että naiset eivät houkutteluista huolimatta ole kovinkaan innostuneita osallistumaan vaaleihin ja olemaan ehdokkaina. Itse olen aikanaan politiikassa toimiessani ollut houkuttelemassa ja viekottelemassa naisia osallistumaan vaaleihin, sillä jokainen puolue haluaa kaikki naiset listoilleen mitä vaan kykenevät saamaan. Naiset eivät vaan halua osallistua läheskään siinä määrin kuin miehet ja seurauksena on se, että vaalien listat ovat hyvin miesvoittoisia ja yleensä vajaitakin. Absurdius kunnallisdemokratiassa tulee tässä: naiset eivät halua olla ehdokkaana ja heitä tulee luonnollisesti sitten valituksi vain edustuksensa mukaan, eli miehiin verrattuna vähän. Kun naisia tulee sitten valituksi valtuustoon vaikkapa 20% valtuutetuista, niin heille kuitenkin jaetaan sukupuolikiintiöiden mukaiset paikat jokaiseen luottamuselimeen. Todellisuudessa käy ainakin pienemmissä kaupungeissa niin, että nuo harvat naiset saavat paikan useammassa luottamuselimessä ja itseasiassa saavatkin sukupuolensa takia huomattavan määrän valtaa. Onko tämä tasa-arvoa ja lain tarkoitus?

Minä en siis kertakaikkiaan voi hyväksyä sukupuolesta johtuvaa lainsäädännöllistä erityisasemaa, sillä olen ehdoton tasa-arvon kannattaja. Ihmiset ovat yksilöitä ja ei pitäisi laatia lakeja ja säädöksiä parantamaan jonkun yksilön asemaa sukupuolensa takia toiseen verrattuna. Feministit ovat tietenkin malliesimerkki siitä, että vain nostamalla nainen erityisasemaan voidaan sovinistit voittaa. Kuitenkin väitän että tämänkaltainen toiminta herättää ja ylläpitää olemassaolollaan sovinismia ja sukupuolikatkeruutta. Katson että naiset ovat täysin miesten veroisia henkisiltä ominaisuuksiltaan, voimavaroiltaan ja olemassaololtaan, joten en millään haluaisi ylläpitää järjestelmää joka lähtökohtaisesti korostaa naisten olevan heikompia ja tarvitsevan erityisoikeuksia suhteessa mieheen. Alas sovinismia ylläpitävät, naisten erityisasemaa korostavat lait ja asetukset!

Voisin toki loppuun lisätä, että biologia sanelee tiettyjä reunaehtoja lainsäädäntöön ja terveeseen järkeen. Esimerkiksi ei miehelle voi lainsäädännöllä turvata oikeutta synnytykseen ja äitiysvapauteen. Joskin tälläkin saralla lesboparin hedelmöityshoidot verrattuna homomiesten adoptio-oikeuteen kulkee mielestäni käsi kädessä, vaikkakin laki sallii käytännössä lesbonaisille hedelmöityshoitojen kautta lapset muttei homomiehille. Tästä ehkä lisää tuonnempana.

Pohdinta jatkuu ja seuraavassa artikkelissa ajattelin pohtia naisen ja miehen euroa.

Olen alkanut uskoa että jalkapalloa on joko ymmärtää tai sitten ei. Jalkapallon hienoutta ei voi selittää sellaiselle jolla sellaista aistipintaa ei ole. Ihan yhtä mahdotonta on kuvailla värejä sokealle, tai yrittää puhua englantia venäläiselle. Jotenkin tämä asia liittyy myös sukupuoleen, sillä naiset harvemmin innostuvat jalkapallosta tai mistään urheilusta. Ainakaan samalla tavoin kuin miehet. Kun tiedetään että nainen on miehen kylkiluusta tehty, niin sopii olettaa että kyky ymmärtää urheilua on jossain muussa kuin kylkiluussa.

Mitä jalkapallo sitten on?

Kuningas Jalkapallo on maailman laajimmalle levinnyt kieli. Jalkapalloa puhutaan jokaisella mantereella ja kaikissa tuloluokissa. Sitä puhutaan siellä missä on sota, siellä missä on rauha, siellä missä on nälkä ja siellä missä on hyvinvointi. Ja sen kieltä voi puhua yhdessä afrikan köyhimmän kylän pikkupoika ja jalkapallojoukkueita harrastava öljymiljardööri.

Kuningas Jalkapallo on maailman suurin tasa-arvoa edistävä projekti, sillä se yhdistää kyselemättä mustan, valkoisen, keltaisen ja vihreän miehen. Jalkapallokentällä jokaisella on tehtävänsä ja kaikki ovat tasa-arvoisia riippumatta etnisestä tai sosioekonomisesta taustastaan. Köyhässä afrikan kylässä sitä voi pelata riepupallolla kylän pojat ja rauhanturvaajat sekä avustustyöntekijät rintarinnan. Sitä voi pelata pohjoisessa Suomessa vastaanottokeskuksessa lumihangessa, sotaa paenneet nuorukaiset ja ohjaajat – rintarinnan. Sotia on keskeytetty tärkeän ottelun ajaksi. Tappamaan kerkee näet aina, mutta tärkeitä matseja on vaan kerran vuodessa.

Kuningas Jalkapallo on myös täynnä suuria tunteita, ilossa sekä surussa ja kenttä on paikka missä miehen on lupa itkeä ilosta ja surusta. Kentällä miehen on myös lupa halata toista miestä, ilman pelkoa siitä että ele tulkittaisiin homosteluksi 😉

Kategoriat