You are currently browsing the tag archive for the ‘oikeudenmukaisuus’ tag.

Eläkejärjestelmässä piilevä ikäluokkien välinen konflikti on saanut pienen sisäisen nostradamukseni heräämään ja ennustamaan synkkiä aikoja. Olen kirjoittanut aiheesta useasti ennenkin ja aion vastakin kirjoittaa, kunhan ongelman todellinen luonne alkaa ihmisille paljastumaan. Ihan ensimmäiseksi ei tulisi mieleen että tämä iltasanomien uutinen sisältää aika rajuja totuuksia sellaiselle, joka niitä haluaa nähdä. Pellervon taloudellisen tutkimuslaitoksen toimitusjohtaja Pasi Holm sanoo että maa tarvitsee vuosittain 10 000 maahanmuuttajaa. Koko jutun idea hukkuu helposti mamukeskustelun ympärillä käyvään kohinaan, eikä tuon pienen lausunnon todellinen olemus paljastunut minullekaan kuin vasta toisella lukemisella ja pienellä miettimisellä.

Suomi tarvitsee huomattavan määrän lisää maahanmuuttajia joka vuosi, mikäli nykyiset eläke-edut halutaan säilyttää, kirjoittaa Aamulehti.

Pellervon taloudellisen tutkimuslaitoksen toimitusjohtajan Pasi Holmin mukaan ulkomaalaisia tarvitaan vuosittain noin 10 000.

Tämän lisäksi töihin on saatava kaikki kynnelle kykenevät nyt työelämän ulkopuolella olevat. Työvaade koskee niin työttömiä kuin työhön jollakin lailla kykyneviä vammaisiakin.

Laskelman taustalla on se, että samalla, kun suomalaiset ikäluokat pienenevät, pidentyy ihmisten elinikä. Yhä pienemmän joukon pitäisi elättää yhä isompi vapaalla olevien joukko.

Suomessa käytiin maaliskuussa värikäs eläkekiista, kun Matti Vanhasen hallitus aikoi ajaa läpi esityksen, jossa yleinen eläkeikä olisi nostettu 65 vuoteen.

Kiista päätyi siihen, että työeläkkeiden tulevia maksuperusteita pohtimaan asetettiin uusi työryhmä.

Olen kirjoittanut eläkejärjestelmämme käsittelemättömistä ongelmista ennenkin, mutta tiivistetysti asia meni niin että vallassa olleet ikäluokat edellisen 30 vuoden aikana eivät ole lainkaan mitoittaneet työeläkemaksuja vastaamaan omien ikäluokkiensa kasvaneeseen eliniänodotukseen ja määrään, vaan ongelmaa ei ole haluttu nähdä tai sen hoitaminen on reilusti jätetty tuleville sukupolville. Tottakai ongelma on sinänsä nähty, mutta valitettavasti demokraattisissa järjestelmissä äänestäjät eivät palkitse tämän päivän taloudellisia kiristyksiä, jos niiden hyöty korjataan tulevilla vaalikausilla. Eli järjestelmä jo luontevasti palkitsee lyhytnäköistä politiikkaa joka tähtää välittömään vallassa pysymiseen, sillä ihmiset eivät myöskään jaksa katsella samoja mattivanhasia ja paavolipposia liian pitkään vaikka nämä tekisivät pelkästään hyviä päätöksiä tulevaisuuden varalta.

Me tavalliset ihmiset olemme aika kuutamolla siitä kuinka eläkejärjestelmä toimii, sillä asian paljastava kirja on 10cm paksu ja täynnä käsittämättömän luotaan työntävää tekstiä, mutta perusperiaatteena valtaosa tämän päivän maksetuista eläkkeistä kerätään työeläkemaksuina yrityksiltä ja työssäkäyviltä. Osa maksuista rahastoidaan ja rahastojen tuotoista otetaan myös rahaa eläkkeisiin. Eli kyseessä on tulonsiirto työssäkäyviltä eläkeläisille. Eläkeikä taas juontaa juurensa ajalta jolloin se vastasi keskimääräistä elinikää ja sittemmin eläkeikä ei ole muuttunut, mutta elinikä on kasvanut 20 vuodella. Jos asian kaunistelematta sanoo, niin yksikään tämän päivän 80 vuotias ei ole maksanut eläkejärjestelmään lähellekään niin paljon, kuin on sieltä jo saanut. Ongelma tulee vain korostumaan, sillä yksikään suuren ikäluokan edustaja ei myöskään ole ehtinyt maksamaan järjestelmään lähellekään sitä summaa (edes rahastojen tuotot huomioonottaen), mitä tulee saamaan järjestelmältä jos elää kahdeksankymppiseksi tai yli. Siis nämä epäkohdat on kyllä tiedostettu, mutta asia on herkkä ja siihen liittyy joko eläkeiän nostoa, työeläkemaksun kasvattamista tai eläke-etujen huonontamista tai mitä todennäköisemmin kaikkea kolmea. Mikään poliittinen puolue ei tee noita ratkaisuja ennenkuin on absoluuttisen pakko.

Olen havainnut asian tiimoilta erilaista herättelyä, mutta kuten Matti Vanhasen ulostulo osoitti, niin tämä on äärimmäisen tulenarka asia. Pellervon Pasi Holm sanoi tuossa ylläolevassa lainauksessa käsittääkseni suoraan että:

– Suurten ikäluokkien päästyä eläkkeelle, alkaa kehitys jossa edes kaikki suomalaiset eivät töissä käydessään pysty maksamaan nykyisillä eläkemaksuilla kasvavien eläkeläisten eläkkeitä, kun elinikäkin jatkaa nousuaan.
– Tarvitaan nykyisiä eläke-etuja varten siis jokainen työhön kykenevä suomalainen vammaiset mukaanlukien töihin ja lisäksi 10 000 työssäkäyvää maahanmuuttajaa vuodessa lisää.

Tähän asti olen aistinut että tässä maassa on eletty eräänlaisessa illuusiossa siitä, että suurten ikäluokkien siirryttyä eläkkeelle kaikille riittää töitä ja vieläpä niin paljon, että maahanmuuttajia tarvitaa massoittain tekemään töitä suomalaisen yhteiskunnan eteen. Tuo Holmin laskelma oli käsittämättömän dramaattinen numereenisuudessaan, sillä siinä ei otettu mitään kantaa siihen onko suomalaisessa yhteiskunnassa edes teoriassa mahdollista päästä täystyöllisyyteen? Jos edes kaikki työtä haluavat saisivat töitä, niin kyseessä olisi suuri voitto tässä yhteiskunnassa.

En kiistä sitä etteikö suomelle tekisi hyvää täystyöllisyys ja sen lisäksi 10 000 työtätekevää maahanmuuttajaa vuosittain. Valitettavasti ajatus epärealistisuudessaan on lähes eeppisissä mittasuhteissa. Paitsi ettei meillä ole työpaikkoja, niin 10 000 vuosittaisen maahanmuuttajan kouluttaminen suomenkieleen ja ammattitaitoon (jos ei heittäydytä niin lennokkaiksi että kuvitellaan että tähän maahan muuttaa vain sellaisia koulutettuja maahanmuuttajia joista on pula) vaatii melkoisen armeijan opettajia, niin suomenkielessä kuin ammattiaineissakin.

Holmin laskelma oli lyhykäisyydessään yksi pieni herättely. Ei sen ole tarkoituskaan olla realistinen. Minun ei tarvitse edes alkaa nostradamukseksi sanoakseni, että Suomi ei tule saavuttamaan täystyöllisyyttä milloinkaan, eikä tänne tulla millään keinoilla saamaan 10 000 työeläkemaksuja maksavaa maahanmuuttajaa vuosittain. Koska näin ei tule tapahtumaan, ensivaiheessa eläkeratkaisuun haetaan ratkaisua työssäkäyvien työeläkemaksuja nostamalla ja jonkinlaisella pienellä eläkeiän nostolla. Se ei tietenkään ole nuorempia ikäluokkia tai työssäkäyviä kohtaan reilua, mutta kuten eilen kirjoitin, reiluus ja oikeudenmukaisuus on määrittelykysymyksiä eivätkä universaaleja luonnonlakeja.

Tulevaisuudessa myös eläkeläiset kasvavassa määrin päättävät yhteiskunnan menosta, sillä he ovat tottuneet äänestämään ja heitä tulee olemaan paljon. Tuskin äänestävät sellaisia ehdokkaita jotka leikkaavat heidän etujaan… Mutta minä en halua syyllistää eläkeläisiä itseään, sillä kaikki me olemme ihmisiä, niin nuoret ja vanhatkin, mutta valitettavasti ihmisinä olemme aika tarkkoja omista eduistamme. Iästä riippumatta. On täysin mahdollista että joskus tulevaisuudessa me nuoremmat ikäluokat vain ihan kylmästi käymme eläkeläisten kukkarolla ja yksipuolisesti alennamme heidän eläkkeitään. Kaikki ihmisen toiminta päätyy lopulta tasapainoon, mitä se sitten tarkoittaakaan.

Mainokset

Pääsiäisenä blogissa on pitänyt vähän hiljaista, mutta mikään ajatusten tonava ei tulvi jatkuvasti. Vaikka maailmassa on monta ihmeellistä ja kummallista asiaa joihin voisin upottaa ”sanalliset hampaani”, niin pienen melankolian vallassa tyydyn perkaamaan omaa itseäni. On nimittäin niin, etten juuri nyt tunne itseäni kovin onnelliseksi ja olen yrittänyt omaan analyyttiseen tapaani miettiä, mistä onnellisuus ylipäätään minulle rakentuu ja löytää niitä juuria, joihin vaikuttamalla voisin olotilaani vaikuttaa. Toimintatapani pyrin yleensä perustamaan järkeen ja älyyn, mutta minulle on ollut erityisesti nuorena vaikeaa hyväksyä tunteiden merkittävä valta yli järjen ja älyn. Tarkoitan etten siis voi päättää olevani onnellinen, vaikka tietäisin ettei onnettomana olemisessa ole mitään järkeä. Samalla tosin muiden ihmisten tarjoamat lohdutukset ovat sananhelinää korvissani ja merkityksettömiä, jos ne eivät avaa minulle uusia reittejä omien tunnetilojeni avaamiseen. Yksi tyhjimmistä asioista mitä minulle voi sanoa, on että ”tiedän miltä sinusta tuntuu”. Voit ehkä tietää, mutta todennäköisemmin et. Ja niin tai näin, se ei sinällään muuta mitään.

Yksi perusongelmista voi ehkä olla maailmankuvani, sillä omien elämänkokemuksieni piiskaamana olen ollut taipuvainen uskomaan että maailma on kova paikka jossa totuus, oikeudenmukaisuus ja vääryys eivät ole objektiivisia asioita, vaan kunkin yksilön tai yhteisön määrittelemiä. Erilaisin syin ja intressein, joko tiedostetuin tai usein tiedostamattomien. Mika Waltari yksinkertaisti tarkoittamani asian raadollisuuden laittamalla Sinuhe – egyptiläisessä heettiläisen suuhun viisaat sanat: ”meille on oikein mitä me haluamme, ja väärin se mitä muut haluavat”. Usein nämä määritykset ovat vilpittömiä, vaikka ne jonkun toisen mielestä ovat epäoikeudenmukaisia. Myös luonnossa perusvoimana toimiva vahvimman laki on osana ihmiskuntaa kaikessa toiminnassa, vaikka usein olemme taitavasti piilottaneet sen erilaisten rakennelmien alle. Oikeudenmukaisuus esimerkiksi on aika usein asia joka pitää voimalla (fyysisellä tai henkisellä) vain ottaa, eikä se lankea minään universaalisena automaationa kenellekään. Jotta asia ei olisi liian yksinkertainen, voi oikeudenmukaisuudestakin kahden ihmisen tai yhteisön välillä vallita erimielisyys. Ja jos näkemyseroista vielä puuttuu vilppi, eli kumpikin osapuoli on näkemyksessään vilpitön, on maa hedelmällinen inhimilliselle konfliktille.

No maailma on kova ja yksilö pieni, mitä sitten? Olen huomannut että koen itseni hyvin usein elämässäni yksinäiseksi. En suinkaan ole niin ylpeä että väittäisin näkeväni maailman sellaisena kuin se on, mutta tämä inhorealistinen maailmankuvani on ollut pienenä lohtuna minulle ja se on minun totuuteni. Samalla olen huomannut sen että yksi keino tuntea onnea on kokea merkityksellisyyttä maailmassa ylipäänsä, tai jollekin vaikka ihan pienessäkin ympäristössä. Ehkäpä ongelman ydin onkin siinä, että en koe useinkaan olevani avuksi, hyödyksi tai iloksi kenellekään poikaani lukuunottamatta, eikä ehkä kukaan todella tunne minua – siitä kiitos toki itselleni. Toisaalta olisi kiva pystyä nauttimaan elämän yksinkertaisista iloista ja antimista ja elää tässä päivässä, mutta minkäs teet jos linnunlaulut tai auringonsäde nyt eivät vaan saa minua tanssimaan ja laulamaan? Onnellinen parisuhdekin kuullostaa kivalta asialta, mutta kun en oikeastaan tiedä mitä se varsinaisesti tarkoittaisi. Ja kyse ei ole kokemuksen puutteesta, kun naimisissakin olen ehtinyt käymään. On surullista olla näin sokaistunut, sillä yksi perustavanlaatuisista opetuksista mitä olen elämässäni saanut, on se että asioiden arvoa ei todella ymmärrä kuin vasta silloin kun ne menettää…

Ja sitten grande finale. Mitä hittoa minä kirjoitan tätä kenenkään luettavaksi? Eikö tässä yhteiskunnassa ole hyve olla valittamatta ja vuodattamatta, kätkeä onnensa sekä onnettomuutensa ja pitää suu kiinni, kun meillä nyt objektiivisesti ottaen menee maailman mittakaavassa hyvin? Kuvittelen jo jonkun viisaan intellektuellin naureskelevan tämän kaltaiselle vuodatukselle vain suoristaakseen baskeriaan… mutta kun en ihan oikeasti välitä. Vastuu on lukijan jos tänne tulee, sillä tämä on terapiaa minulle.

Mutta hei, tiedän että päivä tulee huomennakin, se on pitkälti tämän päivän kaltainen paitsi että se on torstai, eli enemmänkin kahden viikon takaisen torstain kaltainen. Niin se menee. Lottovoitto voisi piristää, vaikka raha sinänsä on minulle väline ja itseisarvoltaan tuhkaa. Eteenpäin sanoi mummo lumessa.

Kategoriat

Mainokset