You are currently browsing the tag archive for the ‘Henkilökohtainen’ tag.

Kesä on ovella ja ihmiset mylläävät puutarhoissa, leikkaavat ruohoa ja inspiroituvat luonnon aloittaessa kauneimman vaiheensa vuodesta. Kevät on nuoruuden aikaa ja se saa meidät vähintään tiedostamatta olemaan enemmän hyväntuulisia. Jopa täällä Imatralla ihmiset ovat ilmeikkäämpiä ja vähemmän kärsiviä, kun aurinko paistaa ja luonto pursuaa elämää.

Omassa sielussani olen herännyt taas kummastelemaan elämää ja maailmaa. Olen aina tuntenut elämässäni päämäärättömyyttä. Minulla kolmenkympin kriisi jäi  olemattomaksi tussahduksesi, joten on aivan luonnollista ja oikein jos pysähdyn vakavamminkin miettimään elettyä elämää, tiedostaen sen joskus loppuvan ja ryhtyen ongelmoimaan mitä vielä voisin saada aikaan ja missä olosuhteissa. Ei siihen neljäänkymppiin enää pitkä matka ole ja onhan ihmisen jotenkin hikoiltava ulos se tuska, mikä räpsähtää naamalle elämän rajallisuuden ymmärtämisen myötä 😉

Voisin ostaa velaksi moottoripyörän ja ratsastaa taivaanrantaan etsimään itseäni! Lentolupakirja jotta voisin tuntea taivaan vapauden? Laskuvarjohyppyä, jotta voisin  turvallisesti kokea äiti maan suuren kaipuun saada poika takaisin syliinsä? Ulkomaille katsomaan pyramideja, jotta voisin hiljentyä ihmettelemään ihmisen vuosituhansia vanhaa tarvetta jättää jälkeänsä maailmaan? Ehkä tekisinkin jos olisi rikas… mutta eivätkö monet ökyrikkaat sorru huumeisiin ja etsi elämän merkitystä sieltä… ei kiitos siis. Mutta eikö minun jotenkin pitäisi todistaa itselleni, että olen vielä nuori ja pystyn mihin vaan ja että jokaisen ihmisen perusoikeus on olla onnellinen jokainen hetki ja elää itseään varten mielitekojaan seuraten? Plääh.

Onnellisuus on asennekysymys vai onko? Osaksi varmasti on, vaikka mielestäni se ei ole pelkästään asennekysymys. Ihmisen tunnemaailma on vaikeasti hallittava,  järkipuolesta irrallaan oleva osa minuuttamme. Minä en voi päättää kuinka tunnen, mutta asenne ratkaisee näkökulman josta asiaa katsoo ja sitä kautta on mahdollista vaikuttaa tunnemaailmaansa. Klassisella vesilasiesimerkillä terästäen: puoliksi tyhjä vai täynnä?

Tällä hetkellä minulla on elämään yleensä aika kummasteleva asenne. Ei suinkaan sen takia että olisin ylimielinen ja katsoisin pystyväni tarkastelemaan asioita suuremmasta näkökulmasta tai korkeammalta kuin kukaan muukaan, vaan lähinnä itselleni ja omille valinnoilleni hymähtelen. Olen elämässäni huomannut mahdottomaksi minkään järkevän tasapainon saamisen elämääni. Vihaan muuttamista, mutta olen muuttanut viiden vuoden aikana viisi kertaa, viimeisimmän kerran täydellisestä vapaudesta yhtä täydelliseen  olosuhteiden kahlitsemaan vapaudettomuuteen. Sama trendi on  läsnä kaikessa tekemisessäni: vihaan ruuhka-aikoina kaupassa käyntiä ja naureskelen ihmisten tarvetta käydä kaikkien siellä samaan aikaa… sitten huomaan kiroilevani itse sielä ruuhkassa nauttien jonottamisen ylimaallisesta ihanuudesta.

Muurahainen kantoi aikamoista ruohonkortta pihamaalla kun eilen istahdin sitä katselemaan. Mietin että kuinkahan paljon se stressaa kreikan tukipaketista, alkavista jalkapallon mm-kisoista tai meksikonlahden öljykatastrofista. Mietin että miksiköhän se ei heitä sitä ruohonkortta kyydistä ja lähde etsimään itseään, vaikkapa pihan toiselta laidalta? Riko oman elämänsä rajoja, löydä henkistä itseään ja puhdistaudu entisen elämän taakasta. Ainoastaan siksikö se ei sitä tee, että sillä on vähemmän hermoratoja kuin minulla? Ehkä se miettii näitä kysymyksiä kantaessaan mittakaavaansa nähden 10 kilometrin matkaa henkilöauton painoa kuitenkin tietäen, että ilman työtä ei muurahaisen syömänkään pidä. Ehkä se suunnittelee vallankumousta, tai sitten väsyneenä illan tullen käy hyvissä ajoin nukkumaan, että jaksaa seuraavan työpäivän.

No periaatteessahan elämä on hirmuisen yksinkertaista. Nautitaan jokaisesta päivästä, väreistä, äänistä ja ihmisistä ympärillä. Huonomminkin voisi olla ja asioiden arvon huomaa vasta ne menetettyään. On ihan helppoa olla onnellinen…?

Näin muuten tässä taannoin dokumentin, jossa oli todella köyhä afrikkalainen perhe. Juttelivat siinä olosuhteistaan kärpäsiä naamassa ja peltohiiriä grillaten. Mutta niin kummallista kuin se länsieurooppalaisen kermapeppuyhteiskunnan edustajan silmin näyttikään, he tuntuivat olevan onnellisia. Voisiko tosiaan olla niin, että he olisivat onnellisia?

-Mikko

Tämän blogin kirjoittajan arjen maailma on kääntynyt jokseenkin päälaelleen viimeisen viiden kuukauden aikana, kuten jo vähenevistä blogimerkinnöistäkin on voinut päätellä. Ennen vapaata yksinasujan elämää viettänyt viikonloppuisä on muuttunut suurehkon uusioperheen kotirouvaksi ja talkkariksi remontoituun rintamiestaloon Imatralle. Kasvun paikka se on ollut tämäkin, vaikkakin hiukan aavistamatta muodostunut tilanne. Jos vielä ennen syksyä vastuullani oli työn kunnialla suorittaminen ja poikani Justus hänen luonani käydessään, niin nyt vastuullani on työn ja Justuksen lisäksi osa-aikaisena yksinhuoltajana 7-v ekaluokkalainen tyttö ja 16-v ammattikoulussa opiskeleva poika suurimman osan viikkoa, sekä näillä jumalan hylkäämillä pakkasilla rintamamiestalon lämmitys. Niin ja koira sekä hampsteri.

Vaikka vastuuta on tullut lisää, niin vuorokauteen en kuitenkaan ole saanut enempää tunteja kuin ne 24 ja viikotkin pyörivät vielä 7 päivän sykliä. Ihmisellä on rajalliset voimat ja henkiset resurssit, joten kun arkipäivään lisätään kasvatus ja huolenpito, ruoanlaitto, pyykinpesu, kolmen tulipesän lämmittäminen, koiran lenkittäminen, niin ihan vilpittömästi voin sanoa että oman maailman ulkopuolisten asioiden pohtiminen ja ongelmoiminen on jäänyt vähemmälle. Oma maailmani on siltä osin pienentynyt, mutta toisaalta kokemuspohja elämässäni on laajentunut.

Tämän oman kokemuksen kautta olen päässyt kiinni siihen oivallukseen, että elämäntilanteella voi olla suurikin merkitys siihen, että kiinnostaako ihmistä maailman epäkohdat tai yhteiset asiat. Kukaan ei voi käyttää määräänsä enempää tunteja vuorokaudessa ja jos niistä iso osa kuluu normaaleihin välttämättömiin arkipäiväisiin askareisiin, niin on suuri houkutus oikaista ja tyytyä hankkimaan tieto ympäröivästä maailmasta lööpeistä ja otsikoista. Se passivoittaa ja vääristää maailmankuvaa, mutta se vaan on ikävä realiteetti. Ihan röyhkeästi olen ryhtynyt käyttämään sanaa ”hermoenergia” tarkoittamaan sitä, että kuinka paljon päivässä on älyllistä ja henkistä kapasiteettia käytössä.

On selvää että tämäkin elämänvaihe on minulle tarpeellinen. Ainakaan minun ei tarvitse enää tuntea itseäni mitenkään tarpeettomaksi, vaikka ei tälläinen elämä kovin mielekästä loputtomiin jatkuvana ole. Ja sehän tässä elämässä on varminta, että kaikki inhimillinen loppuu aikanaan. Lapset kasvaa ja elämäntilanteet muuttuu. Bonuksena tästä kaikesta on vielä se, että olen mielestäni päässyt lähelle sellaisten stereotyyppisten kotirouvien mielentilaa, jotka töiden lisäksi hoitavat lapset ja kotihommat kun mies vaan on töissä, että tavallaan ymmärrän sen ahdistuksen. Kun siihen yhdistetään vielä se, että aviomies reissutöistään palaavana on väsynyt ja ei välttämättä ymmärrä arjen pyörittämisen raskautta ja puheenaiheet eivät ole samoja, niin kyllähän siitä ajan kanssa avioeroja ja epäonnistuneita parisuhteita syntyy.

Kokonaisuutta tasapainottaa toki Hanna-Kaisan tilanne. Hän on reissutyöläinen Helsingissä, jossa joutuu olemaan töissä 4 päivää viikossa erossa kodista ja perheestään. Ei se mitenkään kiva tilanne ole ja omat arkiset huolet on helppo laittaa oikeaan perspektiiviin. Yhdessä tätä elämää kuitenkin on päätetty elää, joten taakan jakamalla pystyy kantamaan nelinkertaisen määrän, näin uskon. Haasteet ja niiden hallinta lopulta mittaavat ihmisen kestokyvyn ja itse olen iloinen siitä, että olen pystynyt kasvamaan haasteen mukana ja löytänyt jotain kadotettuja taitoja uudelleen, kuten astianpesukoneen käytön, pyykinpesun ja ruoanlaiton.

Kovin kauaa ei enää mene siihen, kun facebookissa on miljoona suomalaista käyttäjää, eli joka viides kun lasketaan vauvoista vaareihin. Itse jäin tähän loukkuun maaliskuussa 2008 ja siitä asti se on ollut osana päivittäistä elämääni. En ole ainoa. En ole mediatutkijana kummoinen eikä minulla ole aiheesta mitään haikaransulkia hatussani oppiarvon merkkinä, vaan ennemminkin terveen järjen läpi suodatetut kokemukset ovat ainoa opettajani, enkä siten voi sanoa mitään mielipidettäni kummempaa mokomasta keksinnöstä. Kuitenkin facebook on omalla tavallaan muuttanut hiukan tapaa, millä ihmiset kommunikoivat ja se on suosionsa takia mullistanut maailmaa.

Vaikka hiukan dramaattisia sanankäänteitä käytänkin, niin suurestikaan liioittelematta se on osa miljoonien ihmisten elämää. Sosiaalisen yhteisöpalvelun ja nimenomaan facebookin olemusta ovat minua viisaammat analysoineet syvästikin, mutta suuremmitta ponnisteluitta tyhminkin tajuaa minkälaista murrosta se on nettiaikaan tuomassa. Oikeastaan facebook on hirveän yksinkertainen: sinne laitetaan omia kuvia, kerrotaan mitä tehdään, verkostoidutaan uusien ihmisten kanssa tai löydetään jo unohdettuja, tehdään viihdyttäviä kyselyitä ja helposti voidaan kommentoida toisten ihmisten tekemisiä. Itseasiassa se mahdollistaa tehokkaasti sen, että toisia ihmisiä ei tarvitse nähdä tai heidän kanssaan ei tarvitse puhua, jotta oltasiin selvillä mitä kenellekin kuuluu. Facebook vapauttaa meidät lähikontakteista ihmisten kanssa 😉

Kun ihminen aamulla kirjautuu facebookkiin kahvikupponen kädessä, hän kirjoittaa tilapäivitykseensä ”juo kahvia”, jolloin kaikki ystävät näkevät heti että ”Mikko Kokko juo kahvia”. Näin välittömästi tärkeä tieto välittyy ystäväpiiriin ja pian onkin joku ystävistä kommentoimassa tilapäivitystä tyyliin ”mun tekis kans mieli”, tai ”join itse just”. Samalla kun kommentoidaan, tavataan ”tykätä” asiasta, eli painetaan ”tykkää” nappulaa, jolloin Mikko tietää heti että Reima tykkää siitä kun Mikko juo kahvia. Jotkut ihmiset vaativat facebookkiin ”en tykkää” nappulaa, mutta vielä semmoista ei ole tulossa.

Kun tilapäivitys on laitettu, sitä on kommentoitu ja siitä on tykätty, sekä vastavuoroisesti on itse kommentoinut ja tykännyt muiden päivityksistä, onkin aika tehdä joku facebookin lukuisista testeistä. Saat eteesi 5-15 kysymystä ja pian saatkin tietää milloin kuolet, mikä on henkivärisi tai mikä muinainen kreikkalainen jumala olet. Julkistat tiedon jota ystävät käyvät taas kilvan kommentoimassa tai tykkäämässä. Pian ystävät tekevät testin kanssa, sillä testiä pitää levittää mahdollisimman monelle ystävälle.

Mikäli testejä ei jaksa tehdä, on mahdollista tehdä ”muistiinpano” jossa vaikkapa paljastat 25 salaisinta asiaa kaikille ystävillesi ja merkitset myös 10 ystävääsi tekemään saman testin. Pian jokainen tietääkin että pukeudet vapaa-ajallasi stringeihin ja sinulla on käsirautoja yöpöytäsi laatikossa. Erityisen tärkeää on käydä lukemassa mitä kaikkia salaisuuksia kavereillasi on.

Pelit ovat saatanallisin keksintö facebookissa. On mafiawarsia jossa teet päivittäin energian verran rikoksia ja haalit kavereitasi rikostovereiksi. Mitään järkeä pelissä ei ole, mutta varmaan juuri siksi se on addiktoiva ja sitä paremmin siinä pärjää, mitä enempi saa kavereita mukaan. Farmville on suurta suosiota herättänyt peli, jossa hoidat maatilaa suurella sydämellä. Palkintona saat leikkirahaa pelissä, sekä ystäviesi näkyviin saavutuksia tyyliin ”Great farmer Mikko” joilla voi sitten herättää tarpeellista kunnioitusta.

Facebook on onnenomiaan saattamaan ihmisiä treffeille. Sieltä nimittäin heti tietää kuka ystävistäsi on sinkku ja näet mikäli heidän parisuhdestatus on muuttunut. Näin ollen voi heti iskeä tykkäämään ystäväsi kaikkia tekemisiä ja kommentoimaan kaikenlaista pikkunäppärää. Näin ihmiset lähentyy toisiaan ja pian onkin jonkin sortin vipinää ja parhaimmassa tapauksessa muut kaverit näkevät facebookissa että herra X ja neiti Y ovatkin ”vaikeaselkoisessa parisuhteessa” tai ihan reilusti ”parisuhteessa”.

Melkein unohtui mainita, että facebookissa näkee ketkä kavereistasi on ”online” ja voit välittömästi alkaa pikaviestimään elikkä tsättäämään näiden kanssa. Mikään ei ole mukavampaa kuin se kaveri 24 vuoden takaa kysymässä tsätissä että ”mitä kuuluu”, samalla kun vetelet aamukahvia.

Erityisen kivaa on haalia paljon kavereita. Facebook jopa suosittelee sinulle kavereita tarjoten ihmisen naamaa ja tietoa, että 7 kaveria on tän tyypin kaveri, mikset sinäkin. Ei muutakuin kaveripyyntöä menemään. Myös on tärkeää haalia kaikki kouluaikaiset luokkatoverit kavereiksi, jotta voit ihmetellä miten näinkin kauan on saattanut mennä niistä ajoista kun yhdessä varastettiin purkkaa tai istuttiin jälki-istunnossa.

Kaikenkaikkiaan, en voi kuvitella miten voisin elää ilman tätä fantastista keksintöä. Semminkin kun se puhuttelee minua hirmuisen henkilökohtaisesti mainoksin, kuten ”Mikko, oletko 32 vuotias?”. No olenhan minä ja kiljuen klikkaan mainosta ihmetellen että mistä tyhmä tietokone sen voi tietää.

Ainiin, minun facebook-linkkini on www.facebook.com/mikkokokko …saat kaikin mokomin pyytää minua ystäväksesi 🙂

Blogia perustaessani päätin etten jumiudu mihinkään yksittäiseen asiaan tai agendaan, vaan kirjoitan fiiliksen niin salliessa kaikenlaisia ajatuksiani. Helposti ulkopuolinen tässä vaiheessa miettii, että miksi se pitää tehdä julkisesti ja jollain psykologilla olisi siihen varmaan joku mielipide, mutta jonkin sisäisen tarpeen tunnen sisältäni löytyvän. Varsinkin kun suomalaiseen mielenlaatuun kuuluu tietynlainen hiljaiselon ihannointi, sekä onnen ja ajatuksien kätkeminen, niin julkinen blogittaminen omalla nimellä on yllättävän vierasta. Poislukien tietysti politiikassa, missä blogit ovat poliitikoille yhä tärkeämpi kanava tavoittaa äänestäjiään. Olen oppinut ajattelemaan, että kun antaa jotain maailmalle, niin sieltä myös saa jotain. Jokaisena päivänä täällä näyttää riittävän lukijoita, joten jonkinlaista merkitystä tunnen ajatuksillani olevan. Vaikka niin ylpeä en ole, että väittäisin ajatuksieni olevan valmiita tai edes oikeita, mutta ainakin ne ovat omiani ja parempaan eivät aivoni kykene.

Ajatusautomaatillekin voi tulla hetkiä, ettei oikein ole mitään sanottavaa tai kirjoitettavaa. Tai siis ajatuksia on pää täynnä, mutta ei halua tai energiaa työstää niitä kokonaisuuksiksi tai mielipiteiksi. Tämä varmaankin on eräs laiskuuden alalaji. Oman pääni olen huomannut toimivan siten, että jos en kirjoita, niin ilman vuorovaikutusta en kovin helposti työstä ajatuksiani loppuun. Tai ainakaan en herkästi kysy kysymystä miksi kun huomaan olevani jotain mieltä 🙂 .

Jos pitkään olen kirjoittamatta mitään, niin ajatukseni viipyvät helpommin viihteellisemmissä aiheissa ja mielikuvitukseni lentää matalammalla. Tästä on suorana seurauksena se, että päivät alkavat juoksemaan nopeammin ja aika vilistää silmissä. Nytkin aivan kesken kirjoittamiseni, tajusin että yksi keino minulla pysäyttää arkinen ajankulu on pysähtyä kirjoittamaan.

Läheskään aina kun valitsen aiheen ja ryhdyn naputtelemaan kirjaimia yhteen valitsemastani aiheesta, lopputulema ei ole alussa täysin kirkkaana mielessäni. Kirjoittaessani ikäänkuin käyn keskustelua itseni kanssa, kyseenalaistan omia mielipiteitäni ja pohdin oikeasti painotuksia. Kirjoitetussa tekstissä ajatukset saavat muodon enkä ole omien aivojeni muistin varassa, vaan piirrän paperille kuvaa mielipiteestäsi tai ajatuksestasi, joka jää kirjoitettuna elämään.

Tälläistä pientä tänään, kylmän kesäkuun päivän kunniaksi.
-Mikko

Pääsiäisenä blogissa on pitänyt vähän hiljaista, mutta mikään ajatusten tonava ei tulvi jatkuvasti. Vaikka maailmassa on monta ihmeellistä ja kummallista asiaa joihin voisin upottaa ”sanalliset hampaani”, niin pienen melankolian vallassa tyydyn perkaamaan omaa itseäni. On nimittäin niin, etten juuri nyt tunne itseäni kovin onnelliseksi ja olen yrittänyt omaan analyyttiseen tapaani miettiä, mistä onnellisuus ylipäätään minulle rakentuu ja löytää niitä juuria, joihin vaikuttamalla voisin olotilaani vaikuttaa. Toimintatapani pyrin yleensä perustamaan järkeen ja älyyn, mutta minulle on ollut erityisesti nuorena vaikeaa hyväksyä tunteiden merkittävä valta yli järjen ja älyn. Tarkoitan etten siis voi päättää olevani onnellinen, vaikka tietäisin ettei onnettomana olemisessa ole mitään järkeä. Samalla tosin muiden ihmisten tarjoamat lohdutukset ovat sananhelinää korvissani ja merkityksettömiä, jos ne eivät avaa minulle uusia reittejä omien tunnetilojeni avaamiseen. Yksi tyhjimmistä asioista mitä minulle voi sanoa, on että ”tiedän miltä sinusta tuntuu”. Voit ehkä tietää, mutta todennäköisemmin et. Ja niin tai näin, se ei sinällään muuta mitään.

Yksi perusongelmista voi ehkä olla maailmankuvani, sillä omien elämänkokemuksieni piiskaamana olen ollut taipuvainen uskomaan että maailma on kova paikka jossa totuus, oikeudenmukaisuus ja vääryys eivät ole objektiivisia asioita, vaan kunkin yksilön tai yhteisön määrittelemiä. Erilaisin syin ja intressein, joko tiedostetuin tai usein tiedostamattomien. Mika Waltari yksinkertaisti tarkoittamani asian raadollisuuden laittamalla Sinuhe – egyptiläisessä heettiläisen suuhun viisaat sanat: ”meille on oikein mitä me haluamme, ja väärin se mitä muut haluavat”. Usein nämä määritykset ovat vilpittömiä, vaikka ne jonkun toisen mielestä ovat epäoikeudenmukaisia. Myös luonnossa perusvoimana toimiva vahvimman laki on osana ihmiskuntaa kaikessa toiminnassa, vaikka usein olemme taitavasti piilottaneet sen erilaisten rakennelmien alle. Oikeudenmukaisuus esimerkiksi on aika usein asia joka pitää voimalla (fyysisellä tai henkisellä) vain ottaa, eikä se lankea minään universaalisena automaationa kenellekään. Jotta asia ei olisi liian yksinkertainen, voi oikeudenmukaisuudestakin kahden ihmisen tai yhteisön välillä vallita erimielisyys. Ja jos näkemyseroista vielä puuttuu vilppi, eli kumpikin osapuoli on näkemyksessään vilpitön, on maa hedelmällinen inhimilliselle konfliktille.

No maailma on kova ja yksilö pieni, mitä sitten? Olen huomannut että koen itseni hyvin usein elämässäni yksinäiseksi. En suinkaan ole niin ylpeä että väittäisin näkeväni maailman sellaisena kuin se on, mutta tämä inhorealistinen maailmankuvani on ollut pienenä lohtuna minulle ja se on minun totuuteni. Samalla olen huomannut sen että yksi keino tuntea onnea on kokea merkityksellisyyttä maailmassa ylipäänsä, tai jollekin vaikka ihan pienessäkin ympäristössä. Ehkäpä ongelman ydin onkin siinä, että en koe useinkaan olevani avuksi, hyödyksi tai iloksi kenellekään poikaani lukuunottamatta, eikä ehkä kukaan todella tunne minua – siitä kiitos toki itselleni. Toisaalta olisi kiva pystyä nauttimaan elämän yksinkertaisista iloista ja antimista ja elää tässä päivässä, mutta minkäs teet jos linnunlaulut tai auringonsäde nyt eivät vaan saa minua tanssimaan ja laulamaan? Onnellinen parisuhdekin kuullostaa kivalta asialta, mutta kun en oikeastaan tiedä mitä se varsinaisesti tarkoittaisi. Ja kyse ei ole kokemuksen puutteesta, kun naimisissakin olen ehtinyt käymään. On surullista olla näin sokaistunut, sillä yksi perustavanlaatuisista opetuksista mitä olen elämässäni saanut, on se että asioiden arvoa ei todella ymmärrä kuin vasta silloin kun ne menettää…

Ja sitten grande finale. Mitä hittoa minä kirjoitan tätä kenenkään luettavaksi? Eikö tässä yhteiskunnassa ole hyve olla valittamatta ja vuodattamatta, kätkeä onnensa sekä onnettomuutensa ja pitää suu kiinni, kun meillä nyt objektiivisesti ottaen menee maailman mittakaavassa hyvin? Kuvittelen jo jonkun viisaan intellektuellin naureskelevan tämän kaltaiselle vuodatukselle vain suoristaakseen baskeriaan… mutta kun en ihan oikeasti välitä. Vastuu on lukijan jos tänne tulee, sillä tämä on terapiaa minulle.

Mutta hei, tiedän että päivä tulee huomennakin, se on pitkälti tämän päivän kaltainen paitsi että se on torstai, eli enemmänkin kahden viikon takaisen torstain kaltainen. Niin se menee. Lottovoitto voisi piristää, vaikka raha sinänsä on minulle väline ja itseisarvoltaan tuhkaa. Eteenpäin sanoi mummo lumessa.

Poikani tuli pääsiäispyhiksi luokseni ja olin rakentanut monenlaisia suunnitelmia siitä, mitä aiomme pitkänä pääsiäisviikonloppuna tehdä. Mutta yleensä mitä enemmän asioita suunnittelee, sitä enemmän suunnitelmat muuttuvat (tai ainakin tuntuvat muuttuessaan siltä) ”meistä riippumattomista syistä” ja tässä tapauksessa siksi, kun pojalla on perinteinen kevätpöpö ja kuume. Joten pitkäperjantai menee ainakin sisätiloissa.

Pojan pelatessa Lego Star Wars:ia ajattelin virittää itseäni kristillisiin pääsiäisfiiliksiin katsomalla kaksi jeesuselokuvaa… asiaan luo kontrastia se seikka, että en kuulu kirkkoon enkä millään lailla ole uskovainen ihminen. Toisaalta se ei kuitenkaan estä minua nauttimasta ja aistimasta länsimaisen kulttuuriperinnön antimista. Tässä tapauksessa siis pääsiäisen kunniaksi Jeesuksesta. Ja on tässä vielä sekin, että mitkään muut kuin nämä kaksi jeesuselokuvaa eivät kiinnosta pätkän vertaa kaikista jeesuselokuvista.

Ensimmäinen elokuva jonka aion katsoa on Passion of the Christ joka on väkivaltainen ja raaka elokuva. Olen kerran tuon elokuvan nähnyt aikaisemmin ja se teki minuun suuren vaikutuksen. Itseasiassa tunneryöpytys oli aika kokonaisvaltainen, kun visuaalisesti ja mielikuvien tasolla kaikki uskontotuntien jeesustarinat konkretisoituvat parituntisen aikana. Voi olla miehenä vähän nössöä tunnustaa että moinen elokuva sai silmät kostumaan ja jalat veteliksi, mutta olen onnellinen kyvystäni eläytyä elokuviin ja tuntea sekä aistia niiden tarinaa monella tavoin. Erityisesti tässä elokuvassa kristuksen kärsimys konkretisoitui ja hänen uhrauksensa mittavuus tuntui luissa ja ytimissä. Hienona yksityiskohtana Jeesuksen äidin tuska kun poika kantoi ristiä omaan kuolemaansa. Erityisesti se leikkaus jossa äiti näki ristiä kantavan Jeesuksen omana pikkupoikanaan. Ehkäpä hienoimpia kohtauksia elokuvahistoriassa.

Vastapainoksi ajattelin katsoa toisen mahtavan Jeesuksen elämää sivuavan filmatisoinnin, jonka loppukohtaus ei jätä ketään kylmäksi ja saa hymyn huulille. Kyseessähän on mestariteos nimeltä Life of Brian eli suomeksi Brianin elämä. Tämä elokuva on hyväntuulisuudessaan eeppistä luokkaa.

Nyt elokuvien pariin. Hyvää pääsiäistä rakas vieras.

Tässä muuten tuon Allways look on the bright side of life – loppulaulun sanat. Kohtaus jossa ristiinnaulitut yhdessä alkavat laulaa siitä, että aina pitäisi katsoa elämän valoista puolta oli legendaarinen hyväntuulisuudessaan…

Some things in life are bad
They can really make you mad
Other things just make you swear and curse.
When you’re chewing on life’s gristle
Don’t grumble, give a whistle
And this’ll help things turn out for the best…

And…always look on the bright side of life…
Always look on the light side of life…

If life seems jolly rotten
There’s something you’ve forgotten
And that’s to laugh and smile and dance and sing.
When you’re feeling in the dumps
Don’t be silly chumps
Just purse your lips and whistle – that’s the thing.

And…always look on the bright side of life…
Always look on the light side of life…

For life is quite absurd
And death’s the final word
You must always face the curtain with a bow.
Forget about your sin – give the audience a grin
Enjoy it – it’s your last chance anyhow.

So always look on the bright side of death
Just before you draw your terminal breath

Life’s a piece of shit
When you look at it
Life’s a laugh and death’s a joke, it’s true.
You’ll see it’s all a show
Keep ’em laughing as you go
Just remember that the last laugh is on you.

And always look on the bright side of life…
Always look on the right side of life…
(Come on guys, cheer up!)
Always look on the bright side of life…
Always look on the bright side of life…
(Worse things happen at sea, you know.)
Always look on the bright side of life…
(I mean – what have you got to lose?)
(You know, you come from nothing – you’re going back to nothing.
What have you lost? Nothing!)
Always look on the right side of life…

Meinasin heittää kuperkeikan aamukahvipöydässä lehteä lukiessani, sillä maakuntalehti Etelä-saimaa oli tehnyt jutun otsikolla ”missä luuraa etelä-karjalaiset bloggaajat”. Kyseisessä jutussa olikin sitten otteita ystävieni Hanna-Kaisan sekä Janin blogeista, sekä omastani. Myöskin blogin osoitteet oli ystävällisesti kirjoitettu näkyviin. Syy tuohon melkein-kuperkeikkaan oli se, etten ollenkaan osannut moista juttua odottaa ja mielestäni siinä annettiin ymmärtää, että kirjoittaisin seksistä noin yleisemminkin. Kyllähän siitä toimittaja tietysti kontrastia saa, kun kirjoittaa lehteen kuinka Joutsenon entinen kaupunginvaltuutettu Mikko Kokko kirjoittaa seksistä! 😀

Entinen keskustan joutsenolainen kaupunginvaltuutettu Mikko Kokko luotaa maailmaa syvällisesti. Hän on myös havainnut jotain olennaista verkkomaailmasta. Kirjoittamalla seksistä Kokko on saanut melkoisen piikin blogin lukijakuntaan. Blogeja haetaan verkossa hakusanojen avulla, eikä viesti enää lukijan silmissä välttämättä sitä mitä kirjoittaja on tarkoittanut

Kaikenkaikkiaan koko juttu oli sinänsä ihan asialliseen sävyyn kirjoitettu, vaikka saankin nyt korvat punaisena miettiä kuinka selitän työkavereilleni etten ole seksiblogisti ja kaikki kirjoitettu ei välttämättä ole sellaisenaan täyttä totta, tai ainakin asiayhteys muuttaa kirjoituksien luonnetta. Mielestäni toimittajan ei olisi tarvinnut tuota seksiä sivuavaa artikkelia mitenkään edes korostaa, sillä se oli vain yksi 21 artikkelista. Mutta tätähän media nykyaikana on, hakemalla hakee mahdollisimman raflaavia asioita isällisin painotuksin ja toimittajan harkitsemin korostuksin…

Tunne mikä nyt on päällimmäisenä on vähän naiivi. Olen kirjoittanut kuukauden päivät aktiivisesti blogia omalla nimelläni julkisesti, mutta siitä huolimatta tuntuu kuin joku olisi käynyt kutsumatta olohuoneessani penkomassa hyllyjäni. Olin ajatellut että kirjoittelen hissun kissun, sen enempää mainostamatta minua askarruttavia asioita ja olkoon tervetulleita ne, jotka blogiin löytävät juttujani lukemaan. Nyt sitten lehti tekee varoittamatta jutun ja korostaa minua seksiblogistiksi.

Kokonaisuus tuntuu nyt vähän tälläiseltä. Mutta oikeastaan enemmän positiivinen olo kuin negatiivinen 🙂

Löysin ”pöytälaatikosta” vanhoja kirjoittamiani tekstejä vuosilta 1992-1993 jolloin olin joulukuun lapsena 15-16 vuotias. Tuossa iässä ihminen luonnollisesti on korostetun angstinen ja mielipiteet ovat joko yltiöfilosofisia, tai sitten erityisen mustavalkoisia. Elämässä vastuut eivät vielä ole päässeet vaikuttamaan maailmankuvaan ja ruokahuolto pelaa, sekä pyykit pesee joku muu. Samalla kuitenkin halutaan että omat mielipiteet otetaan vakavasti ja sanomattomasti ärsyttää, jos joku vanhempi ihminen sanoo että ”olet vielä niin nuori”. Muistan vielä itseni tuossa iässä ja en voi olla hymyilemättä silloiselle Mikolle.

Ensimmäinen teksti jonka tuon lukijoiden iloksi, on sopivan vaatimattomasti ”julistus” ja vieläpä salanimellä allekirjoitettu 🙂

– JULISTUS –

Homo Sapiens. Ajatteleva ihminen. Ajatteleeko ihminen todella? Kuinka luova ihmismieli loppujen lopuksi on? Olemmeko me jokainen persoonallisia ja ainutkertaisia vai vain samojen iänkaikkisten kaavojen noudattajia? Ohjaako meitä järki vai vietti?

Kirjaimmellisesti me olemme kai persoonallisia ja ainutkertaisia. Olemme yhtä ainutkertaisia kuin koivunlehdet tai lumihiutaleet. Synnymme ja kuolemme, aina samojen kaavojen mukaan. Normaali ihminen ei tee mitään mitä ei joku olisi tehnyt jo aikaisemmin. Teemme samoja virheitä ja töppäyksiä mitä muut ovat aikaisemminkin tehneet. Oppimiskykymme on marginaalinen muissa kuin viettikäyttäytymistä tukevissa asioissa. Kuljemme elämän rataa, itse emme valitettavasti ole junamme kuljettajia. Järkikin kulkee junan viimeisessä vaunussa.

Huvittavaa että väitämme itse ohjaavamme elämäämme järjellämme. Planeettamme on vakavissa vaikeuksissa, kiitos älymme. Järjen ja älyn laulua laulellen kaivamme omaa hautaamme tuhoamalla maapalloa ja taistelemalla kaikin keinoin luontoa vastaan. Olen ylpeä että olen Homo Sapiens.

Fizban the Fabulous

Selvästikin kantavana ideana on ollut se havainto, että ihminen ylivertaisuudestaan ja älystään huolimatta toimii järkikerroksen alla hyvin primitiivisesti ja itsekäästi. Havainnot siitä että ihminen ei toimikaan muita ihmisiä tai luontoa huomioonottaen, ainakaan kovin usein tai lähtökohtaisesti on selvästikkin aiheuttanut tuskaa nuoressa miehessä.

Mutta on hassua huomata että jo nuori Mikko on pohtinut ihmisen paikkaa tällä planeetalla suhteessa eläimiin ja luontoon, kuten jo kahdesti tässäkin blogissa. Selvästi tunnistan sellaisia ajatuksen siemeniä vanhoista teksteistäni, ylläoleva mukaanlukien, jotka ovat edelleenkin osa minua ja vaikuttavat jossain määrin ajatuksissani ja maailmankuvassani edelleen.

Aika fatalistinen näkyy myös maailmankuvani olleen ja selvästikään en odottanut että ihminen näennäisestä sivistyksestä huolimatta olisi ”deep down” kovin oppimiskykyinen. Merkittävä piirre on myös orastava vihreys, jonka olin imenyt itseeni yläasteelta ja lukiosta. Elettiin aikaa jolloin tiedettiin että ”öljy loppuu” jonain tiettynä vuonna, ja että otsonikerros tuhoutuu. Voipi olla että myöhemmin voimakkaasti minussa vaikuttanut anti-vihreys sai kipinänsä siitä, että öljy ei loppunutkaan silloin kun luvattiin, eikä otsoniaukkokaan ollut sen suurempi ongelma. Muista kyllä hyvin aika kovatkin pelottelut aiheesta. Varmaan myöhemmin mietin näitä asioita huomasin että ”ei nekään opettajat helvettiäkään tienneet”.

Minulla on näitä tekstejä lisääkin ja postailen niitä tänne, kun innostun analysoimaan itseni kautta nuoren angstin ja vanhemman viisaan ihmisen ikuista problematiikkaa. Nyt on lähdettävä Helsinkiin, joten blogia päivitän seuraavan kerran maanantaina.

Tämä bloggaaminen tälläisellä valmiilla blogisivustolla on sikäli hilpeää, että pystyy tarkistelemaan millä hakusanoilla blogiin on päädytty. Ketään kävijää ei tietenkään pysty yksilöimään mitenkään, joten en ole perillä kuka tätä blogia käy katsomassa. Paitsi velipoika-Wate on luvannut käydä lukemassa aina.

Mainosmiehet ovat tienneet jo pitkään että seksi myy. Sitä käytetään markkinoinnissa häikäilemättä hyväkseen ja mikä on käyttäessä, sillä seksiin liittyvät päätökset harvoin tehdään järkiperäisen harkinnan perusteella. Vaikka tässä minun kirjoittelussa ei ole mitään tekemistä markkinoinnin kanssa, niin maanantaina tein pienen röyhkeän kokeilun ja diibadaabailin hiukan seksistä. Kuinka ollakaan, maanantai oli myös suosituin päivä tässä blogissa.

Pitäiskö tästä havainnosta olla jotain mieltä? Ei varmaankaan mitään, kun en omaa kovin suuria näkemyksiä seksistä tai seksuaalisuudesta, joten kirjoittelulta putoasi pohja pois jos alkaisin vain laskettelemaan omiani. Ja on siinä vielä sekin, kun seksiblogistin ura ei edes kiinnosta ;). Tälläisillä hakusanoilla muuten tähän blogiin päästiin:

”pornoa”
”seksiä”
”apua seksiin”

Toivottavasti vierailijat eivät olleet liian pettyneitä, kun pornoa ja seksiä, tai edes apua seksiin ei täältä juuri löytynyt. Mutta niin tai näin, on kiva saada lukijoita.

Huomenna jos luoja suo (olen agnostikko, joten mitään kristillistä viitettä tässä ei ole), laitan tänne ikivanhoja kirjoituksiani joita löysin arkistojen kätköistä. Vanhoilla tarkoitan tekstejä tämänastisen elämäni puolivälistä, eli pitkän pitkän aikaa sitten 😀

Pidän kirjoittamisesta. On mukavaa valita jokin aihe ja kuormittaa sillä aivoja sekä muodostaa siitä mielipide. Itse olen huomannut että kirjoittaminen on oiva tapa jäsentää omaa ajatteluaan ja ajatukset jäävät siten elämään, eivätkä häviä kuten muistilla on tapana.

Mietin pitkään josko kirjoittaisin salanimellä. Se olisi vapaampaa ja mielipiteitään voisi tykittää ilman kasvoja ja vastuuta. Aikani mietittyäni hylkäsin anonymiteetin, sillä en ole koskaan pelännyt allekirjoittaa ajatuksiani omalla nimelläni, vaikka ihan jokainen ajatus ei aikaa olekaan kestänyt, sillä vuosien päästä niitä katseltuani olen saanut jotain hävetä kerran jos toisenkin.

Mutta ihmisen on terveellistä hävetä joskus. Häpeäminen on kuitenkin merkki siitä, että asettaa oman tekemisensä ja mielipiteensä kriittiseen valoon ja on valmis kenties kasvamaan ihmisenä. Häpeä on yksi keino päästä pois itsepetoksen katkeransuloisesta sylistä.

”Ei ole mies eikä mikään jos ei seiso mielipiteidensä takana”… näin olen joskus kuullut. Ihmisen elontie on pitkä ja hihaan tarttuu kokemuksia ja uusia näkemyksiä. Ei ihminen ole staattinen olio aikuistuttuaan jonka ajatukset ovat valmiit. Elämä on matka jonka aikana uusille asioille, puolille ja merkityksille pitää olla avoin ja tarvittaessa on kyettävä katsomaan asioita uudella tavalla. Kyllä minä allekirjoitan kaiken mitä ikinä olen sanonut, mutta en välttämättä ole enää kaikesta samaa mieltä.

ps.
Ja näköjään mielipidekirjoitukseni julkaistiin Etelä-saimaassa.

Kategoriat