You are currently browsing the tag archive for the ‘elämä’ tag.

Kesä on ovella ja ihmiset mylläävät puutarhoissa, leikkaavat ruohoa ja inspiroituvat luonnon aloittaessa kauneimman vaiheensa vuodesta. Kevät on nuoruuden aikaa ja se saa meidät vähintään tiedostamatta olemaan enemmän hyväntuulisia. Jopa täällä Imatralla ihmiset ovat ilmeikkäämpiä ja vähemmän kärsiviä, kun aurinko paistaa ja luonto pursuaa elämää.

Omassa sielussani olen herännyt taas kummastelemaan elämää ja maailmaa. Olen aina tuntenut elämässäni päämäärättömyyttä. Minulla kolmenkympin kriisi jäi  olemattomaksi tussahduksesi, joten on aivan luonnollista ja oikein jos pysähdyn vakavamminkin miettimään elettyä elämää, tiedostaen sen joskus loppuvan ja ryhtyen ongelmoimaan mitä vielä voisin saada aikaan ja missä olosuhteissa. Ei siihen neljäänkymppiin enää pitkä matka ole ja onhan ihmisen jotenkin hikoiltava ulos se tuska, mikä räpsähtää naamalle elämän rajallisuuden ymmärtämisen myötä 😉

Voisin ostaa velaksi moottoripyörän ja ratsastaa taivaanrantaan etsimään itseäni! Lentolupakirja jotta voisin tuntea taivaan vapauden? Laskuvarjohyppyä, jotta voisin  turvallisesti kokea äiti maan suuren kaipuun saada poika takaisin syliinsä? Ulkomaille katsomaan pyramideja, jotta voisin hiljentyä ihmettelemään ihmisen vuosituhansia vanhaa tarvetta jättää jälkeänsä maailmaan? Ehkä tekisinkin jos olisi rikas… mutta eivätkö monet ökyrikkaat sorru huumeisiin ja etsi elämän merkitystä sieltä… ei kiitos siis. Mutta eikö minun jotenkin pitäisi todistaa itselleni, että olen vielä nuori ja pystyn mihin vaan ja että jokaisen ihmisen perusoikeus on olla onnellinen jokainen hetki ja elää itseään varten mielitekojaan seuraten? Plääh.

Onnellisuus on asennekysymys vai onko? Osaksi varmasti on, vaikka mielestäni se ei ole pelkästään asennekysymys. Ihmisen tunnemaailma on vaikeasti hallittava,  järkipuolesta irrallaan oleva osa minuuttamme. Minä en voi päättää kuinka tunnen, mutta asenne ratkaisee näkökulman josta asiaa katsoo ja sitä kautta on mahdollista vaikuttaa tunnemaailmaansa. Klassisella vesilasiesimerkillä terästäen: puoliksi tyhjä vai täynnä?

Tällä hetkellä minulla on elämään yleensä aika kummasteleva asenne. Ei suinkaan sen takia että olisin ylimielinen ja katsoisin pystyväni tarkastelemaan asioita suuremmasta näkökulmasta tai korkeammalta kuin kukaan muukaan, vaan lähinnä itselleni ja omille valinnoilleni hymähtelen. Olen elämässäni huomannut mahdottomaksi minkään järkevän tasapainon saamisen elämääni. Vihaan muuttamista, mutta olen muuttanut viiden vuoden aikana viisi kertaa, viimeisimmän kerran täydellisestä vapaudesta yhtä täydelliseen  olosuhteiden kahlitsemaan vapaudettomuuteen. Sama trendi on  läsnä kaikessa tekemisessäni: vihaan ruuhka-aikoina kaupassa käyntiä ja naureskelen ihmisten tarvetta käydä kaikkien siellä samaan aikaa… sitten huomaan kiroilevani itse sielä ruuhkassa nauttien jonottamisen ylimaallisesta ihanuudesta.

Muurahainen kantoi aikamoista ruohonkortta pihamaalla kun eilen istahdin sitä katselemaan. Mietin että kuinkahan paljon se stressaa kreikan tukipaketista, alkavista jalkapallon mm-kisoista tai meksikonlahden öljykatastrofista. Mietin että miksiköhän se ei heitä sitä ruohonkortta kyydistä ja lähde etsimään itseään, vaikkapa pihan toiselta laidalta? Riko oman elämänsä rajoja, löydä henkistä itseään ja puhdistaudu entisen elämän taakasta. Ainoastaan siksikö se ei sitä tee, että sillä on vähemmän hermoratoja kuin minulla? Ehkä se miettii näitä kysymyksiä kantaessaan mittakaavaansa nähden 10 kilometrin matkaa henkilöauton painoa kuitenkin tietäen, että ilman työtä ei muurahaisen syömänkään pidä. Ehkä se suunnittelee vallankumousta, tai sitten väsyneenä illan tullen käy hyvissä ajoin nukkumaan, että jaksaa seuraavan työpäivän.

No periaatteessahan elämä on hirmuisen yksinkertaista. Nautitaan jokaisesta päivästä, väreistä, äänistä ja ihmisistä ympärillä. Huonomminkin voisi olla ja asioiden arvon huomaa vasta ne menetettyään. On ihan helppoa olla onnellinen…?

Näin muuten tässä taannoin dokumentin, jossa oli todella köyhä afrikkalainen perhe. Juttelivat siinä olosuhteistaan kärpäsiä naamassa ja peltohiiriä grillaten. Mutta niin kummallista kuin se länsieurooppalaisen kermapeppuyhteiskunnan edustajan silmin näyttikään, he tuntuivat olevan onnellisia. Voisiko tosiaan olla niin, että he olisivat onnellisia?

-Mikko

Mainokset

Mahdollisille lukijoille huomiona se, että kirjoittaja on mies ja pikkukaupungin poika. Joten joskus jutut saattavat hämmentää pienuudellaan. Tätä ei pidä säikähtämän, sillä korkealentoisuuttakin löytyy kun fiilis sallii.

Monet meistä kriisiytyvät kolmenkympin korvilla. On eletty nuoruus, on kasvettu vastuuseen ja vakiinnutettu elämä stabiiliin tilaan. Ja edessäpäin häämöttää väistämättä muuttuminen keski-ikäiseksi. Eli yleensä on opiskelut käyty, jälkikasvuakin on ja lisäksi yleensä lainat. Eletään kiireistä ja ylläpitävää vaihetta elämässä, jossa itsekyydelle ja minä-ajattelulle ei juuri ole sijaa. Oma aika on kortilla ja kaikki tekeminen keskittyy parisuhteen, perheen ja arjen hoitamiseen. Ja ajan kulumisen merkit ovat peilinä lapsessa joka päivä.

Näissä asioissa on paha antaa tai ottaa vastaan neuvoja. Jokainen käy oman kolmenkympin kriisinsä lävitse hyvinkin henkilökohtaisella tavalla. Ollaan iässä jossa tuntuu että nyt on tehtävä asioita, tai ne jää tekemättä. Jotkut miehet aloittavat ”rajut” tai ”äijämäiset” harrasteet, kuten lentolupakirjat tai laskuvarjohypyt arjen vastapainoksi. Jotkut aloittavat hillittömän pettämisen todistaakseen itselleen että ovat vielä käypää kamaa ”muidenkin” naisten/miesten silmissä.

Itse olen 32 vuotiaana sellaisessa vaiheessa, että kuolema ei enää varsinaisesti puhuttele. Tosin olen eronnut ja yksin, saaden olla poikani kanssa rajoitetusti tämän asuessa äitinsä perheen luona vakituisesti, joten kukaan ei ole mitenkään riippuvainen minusta. Olen vastuussa vain itselleni ja rajallisesti pojalleni. Kuolemanpelon kanssa olen siis sinut, mutta asia oli erilainen ollessani avioliitossa ja kokiessani vastuun erittäin konkreettisena ts. ”en voi kuolla”.

Mitäpä tahdon sanoa? En mitään. Tai ehkä sen että ihmisen on itse päästävä sinuiksi universumin kanssa. Me olemme täällä rajallisen ajan ja se aika on jaettavissa erilaisiin vaiheisiin. Ja lapsetkin ovat vain lainassa.

Kategoriat