You are currently browsing the tag archive for the ‘eläinkunta’ tag.

Kesä on ovella ja ihmiset mylläävät puutarhoissa, leikkaavat ruohoa ja inspiroituvat luonnon aloittaessa kauneimman vaiheensa vuodesta. Kevät on nuoruuden aikaa ja se saa meidät vähintään tiedostamatta olemaan enemmän hyväntuulisia. Jopa täällä Imatralla ihmiset ovat ilmeikkäämpiä ja vähemmän kärsiviä, kun aurinko paistaa ja luonto pursuaa elämää.

Omassa sielussani olen herännyt taas kummastelemaan elämää ja maailmaa. Olen aina tuntenut elämässäni päämäärättömyyttä. Minulla kolmenkympin kriisi jäi  olemattomaksi tussahduksesi, joten on aivan luonnollista ja oikein jos pysähdyn vakavamminkin miettimään elettyä elämää, tiedostaen sen joskus loppuvan ja ryhtyen ongelmoimaan mitä vielä voisin saada aikaan ja missä olosuhteissa. Ei siihen neljäänkymppiin enää pitkä matka ole ja onhan ihmisen jotenkin hikoiltava ulos se tuska, mikä räpsähtää naamalle elämän rajallisuuden ymmärtämisen myötä 😉

Voisin ostaa velaksi moottoripyörän ja ratsastaa taivaanrantaan etsimään itseäni! Lentolupakirja jotta voisin tuntea taivaan vapauden? Laskuvarjohyppyä, jotta voisin  turvallisesti kokea äiti maan suuren kaipuun saada poika takaisin syliinsä? Ulkomaille katsomaan pyramideja, jotta voisin hiljentyä ihmettelemään ihmisen vuosituhansia vanhaa tarvetta jättää jälkeänsä maailmaan? Ehkä tekisinkin jos olisi rikas… mutta eivätkö monet ökyrikkaat sorru huumeisiin ja etsi elämän merkitystä sieltä… ei kiitos siis. Mutta eikö minun jotenkin pitäisi todistaa itselleni, että olen vielä nuori ja pystyn mihin vaan ja että jokaisen ihmisen perusoikeus on olla onnellinen jokainen hetki ja elää itseään varten mielitekojaan seuraten? Plääh.

Onnellisuus on asennekysymys vai onko? Osaksi varmasti on, vaikka mielestäni se ei ole pelkästään asennekysymys. Ihmisen tunnemaailma on vaikeasti hallittava,  järkipuolesta irrallaan oleva osa minuuttamme. Minä en voi päättää kuinka tunnen, mutta asenne ratkaisee näkökulman josta asiaa katsoo ja sitä kautta on mahdollista vaikuttaa tunnemaailmaansa. Klassisella vesilasiesimerkillä terästäen: puoliksi tyhjä vai täynnä?

Tällä hetkellä minulla on elämään yleensä aika kummasteleva asenne. Ei suinkaan sen takia että olisin ylimielinen ja katsoisin pystyväni tarkastelemaan asioita suuremmasta näkökulmasta tai korkeammalta kuin kukaan muukaan, vaan lähinnä itselleni ja omille valinnoilleni hymähtelen. Olen elämässäni huomannut mahdottomaksi minkään järkevän tasapainon saamisen elämääni. Vihaan muuttamista, mutta olen muuttanut viiden vuoden aikana viisi kertaa, viimeisimmän kerran täydellisestä vapaudesta yhtä täydelliseen  olosuhteiden kahlitsemaan vapaudettomuuteen. Sama trendi on  läsnä kaikessa tekemisessäni: vihaan ruuhka-aikoina kaupassa käyntiä ja naureskelen ihmisten tarvetta käydä kaikkien siellä samaan aikaa… sitten huomaan kiroilevani itse sielä ruuhkassa nauttien jonottamisen ylimaallisesta ihanuudesta.

Muurahainen kantoi aikamoista ruohonkortta pihamaalla kun eilen istahdin sitä katselemaan. Mietin että kuinkahan paljon se stressaa kreikan tukipaketista, alkavista jalkapallon mm-kisoista tai meksikonlahden öljykatastrofista. Mietin että miksiköhän se ei heitä sitä ruohonkortta kyydistä ja lähde etsimään itseään, vaikkapa pihan toiselta laidalta? Riko oman elämänsä rajoja, löydä henkistä itseään ja puhdistaudu entisen elämän taakasta. Ainoastaan siksikö se ei sitä tee, että sillä on vähemmän hermoratoja kuin minulla? Ehkä se miettii näitä kysymyksiä kantaessaan mittakaavaansa nähden 10 kilometrin matkaa henkilöauton painoa kuitenkin tietäen, että ilman työtä ei muurahaisen syömänkään pidä. Ehkä se suunnittelee vallankumousta, tai sitten väsyneenä illan tullen käy hyvissä ajoin nukkumaan, että jaksaa seuraavan työpäivän.

No periaatteessahan elämä on hirmuisen yksinkertaista. Nautitaan jokaisesta päivästä, väreistä, äänistä ja ihmisistä ympärillä. Huonomminkin voisi olla ja asioiden arvon huomaa vasta ne menetettyään. On ihan helppoa olla onnellinen…?

Näin muuten tässä taannoin dokumentin, jossa oli todella köyhä afrikkalainen perhe. Juttelivat siinä olosuhteistaan kärpäsiä naamassa ja peltohiiriä grillaten. Mutta niin kummallista kuin se länsieurooppalaisen kermapeppuyhteiskunnan edustajan silmin näyttikään, he tuntuivat olevan onnellisia. Voisiko tosiaan olla niin, että he olisivat onnellisia?

-Mikko

Luontoihmisille tuntuu olevan tärkeää ihmisen vuorovaikutus luonnon kanssa, sekä ympäristön ja eläimistön huomioon ottaminen ja ihmisen arvottaminen yhdeksi tasavertaiseksi olennoksi eläinten rinnalle. Usein kuulee sellaisia vaikeasti konkretisoitavia ja määriteltäviä ilmaisuja kuten ”kunnioitus”, ”vuorovaikutus”. En valitettavasti ole ikinä päässyt antautumaan kiihkottomaan keskusteluun luontoihmisen kanssa sen vertaa, että kokonaan ymmärtäisin että kuinka paljon ja millä keinoin luontoihminen haluaisi nykyihmistä viedä luontoa lähemmäksi, jos vallassa olisi. Valitettavasti en ole saanut kuulla mitään kuvausta konkreettisesta ideaalitilasta, milloin asiat olisi hyvin.

Tälläisiin pohdintoihin pääsin tämän uutisen nähtyäni.

Kärpäset iskevät syöksypommittajan lailla muurahaisten kimppuun ja munivat munansa niiden sisälle. Kun toukka kuoriutuu, se alkaa syödä muurahaisen aivoja.

Lopulta muurahaisella ei ole lainkaan aivoja jäljellä. Se alkaa harhailla ympäriinsä vailla päämäärää

Tajusin että luonto on toki pinnaltaan kaunis ja mystinen, jopa nykyihmiselle inspiroiva ja rauhoittava. Harvoin kuitenkin pohdimme että se on pinnan alta julma ja erittäin raadollinen paikka. Ainoastaan ihmisen paikka ravintoketjun huipulla ja sivistyksen mukanaan tuomat työkalut mahdollistavat meille luonnosta nauttimisen, tai sen glorifioimisen. Kun luontodokumentteja katsoo, niin saaliseläimen jokapäiväisessä pelossa, tuskassa ja kivuliaassa kuolemassa ei kertakaikkiaan ole mitään kaunista ja kannatettavaa. Kuolema voi saaliseläimelle olla pitkäkin, mutta tuskallinen ja täynnä pelkoa se on. Näiden pohdintojen taustalta olisi hyvä kuulla ihan konkreettisesti jotain siitä perätystä kunnioituksesta ja vuorovaikutuksesta.

Luonto on kaunis katsella, mutta sisältä se on kova, kylmä ja erittäin epäoikeudenmukainen paikka. Paikka missä kylmyys, pelko, sairaudet, kipu ja nälkä ovat jokapäiväisiä asioita. Jos hiukan vaikka inhimillistäisi jänistä, niin mielestäni olisi aika ylpeää ja ylimielistä, jos luontoihminen menisi kertomaan luonnonpuistossa hyppivälle pupulle kuinka onnekas tämä on… pupuhan kaikessa luonnonmukaisuudessaan ja onnen optimitilassaan on justiinsa voinut nähdä, kuinka kettu on hyvällä ruokahalulla syönyt pupun lapset, ilman että äitipupu on mitään voinut lastensa pelkoa ja tuskaa hälventääkseen voinut tehdä. Mutta kaikki tämä kuuluu kauniin luonnon arkipäivään, se on normaalia ja sitä me ihmiset haluamme ylläpitää perätessämme luonnontilaisia alueita.

Oikeastaan olen tässä röyhkeästi väittämässä, että luonnonmukaisuuden ja vuorovaikutuksen vaateissa on paljon sivistyksen tuoman turvallisuuden ja hyvinvoinnin mahdollistamaa illuusiota. Luonnossa elävien eläinten arkipäivässä ei ole montaakaan ilonaihetta, vaan se on stressaavaa ja täynnä tuskaa. En hirveästi voi olla kunnioittamassa sellaista toimintaa, ainakaan enempää kuin on pakko.

Oikeastaan jokainen luonnonmukainen puisto ja metsä on vääryyden, kivun, pelon ja stressin tyyssija… 😉 Mikä luonnonmukaisuudessa on hyvää, kaunista ja kannatettavaa?

PS.
Kirjoittaja tykkää leikkiä sanoilla ja ajatuksilla. Yksi ajoittaisista paheista on kyseenalaistaa asioita, sekä käännellä niitä nurinkurin samalla kysymyksiä esittäen. Älä lue niin vakavasti.

-mikko

Netistä sain vinkin ja linkin Newscientist – lehden nettiartikkeliin, jossa on 6 syvästi ihmiseen liitettyä asiaa löydetty eläimistä. Kun artikkelin lukee, niin pistää kyllä ajattelemaan

Nämä ovat:
1. Culture (kulttuuri)
2. Mind reading (kyky ymmärtää todellisia aikeita)
3. Tool use (työkalujen käyttö)
4. Morality (moraali)
5. Emotions (tunteet)
6. Personality (persoonallisuus)

Siis elukoilla tiedetään olevan kulttuuria, niillä on kyky hämätä ja ymmärtää kun hämätään, ne käyttävät työkaluja, niillä on moraalikäsitys, ne ovat tunteikkaita ja persoonallisia.

Pistää kysymään: mikä meistä ihmisistä tekee niin hienoja, erikoisia ja ylivertaisia? Ehkäpä me ihan kaikki olemme universumin tapa tutkia itseään?

Kompastumatta mihinkään lukiotason filosofian pohdintaan, olen monesti miettinyt sitä millä tavoin me ihmiset olemme ylivertaisempia muuhun eläinkuntaan nähden? Monet edelleenkin vetävät kategorisen rajan ihmisen ja eläimen väliin.

Olen kuullut että delfiineillä on isot ja sykkyräiset aivot ja että niillä olisi potentiaalisesti mahdollisuus olla ihmistäkin älykkäämpiä. Delfiinien ongelma kuulemma on meri, joka on ympäristönä vähemmän ärsykkeitä sisältävä kuin se 25% maapallosta, joka on veden päällä. Eli delfiinit ovat mukautuneet ympäristöönsä niin täydellisesti, että mitään erityisempiä yhteiskuntarakenteita ei ole ollut tarvis rakentaa. Sen sijaan ne puhuvat eri kieliä, metsästävät ”yhdessä”, pitävät heikommista huolta ja paljon muutakin inhimillistä tekevät. Ja leikkivät sekä jekkuilevat tyhmempien eläinten kustannuksella.

Simpanssit taas harrastavat politiikkaa, käyvät sotia, rakentavat alkeellisia työkaluja ja ovat toisilleen inhimillisen julmia toisinaan. Mutta uusimmasta pommista on vastuussa Furuvikin eläintarhassa elävä simpanssi Santiano, joka heittelee ihmisiä kivillä.

Ensinnäkin Santiano aivan oikein ja oikeutetusti heittelee turisteja kivillä. Ja se ei pelkästään heittele spontaanisti, vaan valmistautuu päivän kohokohtaansa keräämällä kiviä etukäteen:

Simpanssi Santiano valmistautuu päivän kohokohtaan varhain aamulla keräämällä kiviä aitauksestaan. Se on kiviä kerätessään hyvin rauhallinen ja määrätietoinen, ja se kerää ne kasaksi samaan paikkaan. Kun turistit saapuvat, Santiano käyttäytyy hyvin kiihtyneesti ja aggressiivisesti ja alkaa tulittaa turisteja kivenkappaleilla.

Santianon tapauksesta tekee poikkeuksellisen juuri siirtymä mielentilasta toiseen. Simpanssin toimia ei ohjaa nälkä, sukupuolivietti tai kiihtymystila, vaan se näyttää valmistautuvan harkiten turistien saapumiseen

Eli suomeksi sanottuna Santiano heittelee ihmisiä kivillä, kun sitä joko huvittaa tai vituttaa toljottavat ihmiset. Voisi sanoa että ymmärrän Santianoa hyvin, sillä itsekin varmasti tekisin samaa jos olisin hänen asemassaan. Vaikka Santianoa varmasti naurattaisi jos lukisi blogiani, tai ainakin hän heittäisi minua kivellä tyhmyyteni tähden, niin en voi olla kummastelematta sitä, kuinka erot ihmisen ja eläinmaailman välillä koko ajan vähenevät kun näitä asioita raportoidaan.

Tuli melkein olo että voisin käydä kaljalla Santianon kanssa, jos hän ei olisi eläintarhassa. Ollaan lähes saman ikäisiäkin, kun simpanssi täytti justiinsa 30v. (En usko että kivien heittely liittyy mitenkään kolmenkympin kriisiin)

Kategoriat