You are currently browsing the tag archive for the ‘angsti’ tag.

Kesä on ovella ja ihmiset mylläävät puutarhoissa, leikkaavat ruohoa ja inspiroituvat luonnon aloittaessa kauneimman vaiheensa vuodesta. Kevät on nuoruuden aikaa ja se saa meidät vähintään tiedostamatta olemaan enemmän hyväntuulisia. Jopa täällä Imatralla ihmiset ovat ilmeikkäämpiä ja vähemmän kärsiviä, kun aurinko paistaa ja luonto pursuaa elämää.

Omassa sielussani olen herännyt taas kummastelemaan elämää ja maailmaa. Olen aina tuntenut elämässäni päämäärättömyyttä. Minulla kolmenkympin kriisi jäi  olemattomaksi tussahduksesi, joten on aivan luonnollista ja oikein jos pysähdyn vakavamminkin miettimään elettyä elämää, tiedostaen sen joskus loppuvan ja ryhtyen ongelmoimaan mitä vielä voisin saada aikaan ja missä olosuhteissa. Ei siihen neljäänkymppiin enää pitkä matka ole ja onhan ihmisen jotenkin hikoiltava ulos se tuska, mikä räpsähtää naamalle elämän rajallisuuden ymmärtämisen myötä 😉

Voisin ostaa velaksi moottoripyörän ja ratsastaa taivaanrantaan etsimään itseäni! Lentolupakirja jotta voisin tuntea taivaan vapauden? Laskuvarjohyppyä, jotta voisin  turvallisesti kokea äiti maan suuren kaipuun saada poika takaisin syliinsä? Ulkomaille katsomaan pyramideja, jotta voisin hiljentyä ihmettelemään ihmisen vuosituhansia vanhaa tarvetta jättää jälkeänsä maailmaan? Ehkä tekisinkin jos olisi rikas… mutta eivätkö monet ökyrikkaat sorru huumeisiin ja etsi elämän merkitystä sieltä… ei kiitos siis. Mutta eikö minun jotenkin pitäisi todistaa itselleni, että olen vielä nuori ja pystyn mihin vaan ja että jokaisen ihmisen perusoikeus on olla onnellinen jokainen hetki ja elää itseään varten mielitekojaan seuraten? Plääh.

Onnellisuus on asennekysymys vai onko? Osaksi varmasti on, vaikka mielestäni se ei ole pelkästään asennekysymys. Ihmisen tunnemaailma on vaikeasti hallittava,  järkipuolesta irrallaan oleva osa minuuttamme. Minä en voi päättää kuinka tunnen, mutta asenne ratkaisee näkökulman josta asiaa katsoo ja sitä kautta on mahdollista vaikuttaa tunnemaailmaansa. Klassisella vesilasiesimerkillä terästäen: puoliksi tyhjä vai täynnä?

Tällä hetkellä minulla on elämään yleensä aika kummasteleva asenne. Ei suinkaan sen takia että olisin ylimielinen ja katsoisin pystyväni tarkastelemaan asioita suuremmasta näkökulmasta tai korkeammalta kuin kukaan muukaan, vaan lähinnä itselleni ja omille valinnoilleni hymähtelen. Olen elämässäni huomannut mahdottomaksi minkään järkevän tasapainon saamisen elämääni. Vihaan muuttamista, mutta olen muuttanut viiden vuoden aikana viisi kertaa, viimeisimmän kerran täydellisestä vapaudesta yhtä täydelliseen  olosuhteiden kahlitsemaan vapaudettomuuteen. Sama trendi on  läsnä kaikessa tekemisessäni: vihaan ruuhka-aikoina kaupassa käyntiä ja naureskelen ihmisten tarvetta käydä kaikkien siellä samaan aikaa… sitten huomaan kiroilevani itse sielä ruuhkassa nauttien jonottamisen ylimaallisesta ihanuudesta.

Muurahainen kantoi aikamoista ruohonkortta pihamaalla kun eilen istahdin sitä katselemaan. Mietin että kuinkahan paljon se stressaa kreikan tukipaketista, alkavista jalkapallon mm-kisoista tai meksikonlahden öljykatastrofista. Mietin että miksiköhän se ei heitä sitä ruohonkortta kyydistä ja lähde etsimään itseään, vaikkapa pihan toiselta laidalta? Riko oman elämänsä rajoja, löydä henkistä itseään ja puhdistaudu entisen elämän taakasta. Ainoastaan siksikö se ei sitä tee, että sillä on vähemmän hermoratoja kuin minulla? Ehkä se miettii näitä kysymyksiä kantaessaan mittakaavaansa nähden 10 kilometrin matkaa henkilöauton painoa kuitenkin tietäen, että ilman työtä ei muurahaisen syömänkään pidä. Ehkä se suunnittelee vallankumousta, tai sitten väsyneenä illan tullen käy hyvissä ajoin nukkumaan, että jaksaa seuraavan työpäivän.

No periaatteessahan elämä on hirmuisen yksinkertaista. Nautitaan jokaisesta päivästä, väreistä, äänistä ja ihmisistä ympärillä. Huonomminkin voisi olla ja asioiden arvon huomaa vasta ne menetettyään. On ihan helppoa olla onnellinen…?

Näin muuten tässä taannoin dokumentin, jossa oli todella köyhä afrikkalainen perhe. Juttelivat siinä olosuhteistaan kärpäsiä naamassa ja peltohiiriä grillaten. Mutta niin kummallista kuin se länsieurooppalaisen kermapeppuyhteiskunnan edustajan silmin näyttikään, he tuntuivat olevan onnellisia. Voisiko tosiaan olla niin, että he olisivat onnellisia?

-Mikko

Mainokset

Pääsiäisenä blogissa on pitänyt vähän hiljaista, mutta mikään ajatusten tonava ei tulvi jatkuvasti. Vaikka maailmassa on monta ihmeellistä ja kummallista asiaa joihin voisin upottaa ”sanalliset hampaani”, niin pienen melankolian vallassa tyydyn perkaamaan omaa itseäni. On nimittäin niin, etten juuri nyt tunne itseäni kovin onnelliseksi ja olen yrittänyt omaan analyyttiseen tapaani miettiä, mistä onnellisuus ylipäätään minulle rakentuu ja löytää niitä juuria, joihin vaikuttamalla voisin olotilaani vaikuttaa. Toimintatapani pyrin yleensä perustamaan järkeen ja älyyn, mutta minulle on ollut erityisesti nuorena vaikeaa hyväksyä tunteiden merkittävä valta yli järjen ja älyn. Tarkoitan etten siis voi päättää olevani onnellinen, vaikka tietäisin ettei onnettomana olemisessa ole mitään järkeä. Samalla tosin muiden ihmisten tarjoamat lohdutukset ovat sananhelinää korvissani ja merkityksettömiä, jos ne eivät avaa minulle uusia reittejä omien tunnetilojeni avaamiseen. Yksi tyhjimmistä asioista mitä minulle voi sanoa, on että ”tiedän miltä sinusta tuntuu”. Voit ehkä tietää, mutta todennäköisemmin et. Ja niin tai näin, se ei sinällään muuta mitään.

Yksi perusongelmista voi ehkä olla maailmankuvani, sillä omien elämänkokemuksieni piiskaamana olen ollut taipuvainen uskomaan että maailma on kova paikka jossa totuus, oikeudenmukaisuus ja vääryys eivät ole objektiivisia asioita, vaan kunkin yksilön tai yhteisön määrittelemiä. Erilaisin syin ja intressein, joko tiedostetuin tai usein tiedostamattomien. Mika Waltari yksinkertaisti tarkoittamani asian raadollisuuden laittamalla Sinuhe – egyptiläisessä heettiläisen suuhun viisaat sanat: ”meille on oikein mitä me haluamme, ja väärin se mitä muut haluavat”. Usein nämä määritykset ovat vilpittömiä, vaikka ne jonkun toisen mielestä ovat epäoikeudenmukaisia. Myös luonnossa perusvoimana toimiva vahvimman laki on osana ihmiskuntaa kaikessa toiminnassa, vaikka usein olemme taitavasti piilottaneet sen erilaisten rakennelmien alle. Oikeudenmukaisuus esimerkiksi on aika usein asia joka pitää voimalla (fyysisellä tai henkisellä) vain ottaa, eikä se lankea minään universaalisena automaationa kenellekään. Jotta asia ei olisi liian yksinkertainen, voi oikeudenmukaisuudestakin kahden ihmisen tai yhteisön välillä vallita erimielisyys. Ja jos näkemyseroista vielä puuttuu vilppi, eli kumpikin osapuoli on näkemyksessään vilpitön, on maa hedelmällinen inhimilliselle konfliktille.

No maailma on kova ja yksilö pieni, mitä sitten? Olen huomannut että koen itseni hyvin usein elämässäni yksinäiseksi. En suinkaan ole niin ylpeä että väittäisin näkeväni maailman sellaisena kuin se on, mutta tämä inhorealistinen maailmankuvani on ollut pienenä lohtuna minulle ja se on minun totuuteni. Samalla olen huomannut sen että yksi keino tuntea onnea on kokea merkityksellisyyttä maailmassa ylipäänsä, tai jollekin vaikka ihan pienessäkin ympäristössä. Ehkäpä ongelman ydin onkin siinä, että en koe useinkaan olevani avuksi, hyödyksi tai iloksi kenellekään poikaani lukuunottamatta, eikä ehkä kukaan todella tunne minua – siitä kiitos toki itselleni. Toisaalta olisi kiva pystyä nauttimaan elämän yksinkertaisista iloista ja antimista ja elää tässä päivässä, mutta minkäs teet jos linnunlaulut tai auringonsäde nyt eivät vaan saa minua tanssimaan ja laulamaan? Onnellinen parisuhdekin kuullostaa kivalta asialta, mutta kun en oikeastaan tiedä mitä se varsinaisesti tarkoittaisi. Ja kyse ei ole kokemuksen puutteesta, kun naimisissakin olen ehtinyt käymään. On surullista olla näin sokaistunut, sillä yksi perustavanlaatuisista opetuksista mitä olen elämässäni saanut, on se että asioiden arvoa ei todella ymmärrä kuin vasta silloin kun ne menettää…

Ja sitten grande finale. Mitä hittoa minä kirjoitan tätä kenenkään luettavaksi? Eikö tässä yhteiskunnassa ole hyve olla valittamatta ja vuodattamatta, kätkeä onnensa sekä onnettomuutensa ja pitää suu kiinni, kun meillä nyt objektiivisesti ottaen menee maailman mittakaavassa hyvin? Kuvittelen jo jonkun viisaan intellektuellin naureskelevan tämän kaltaiselle vuodatukselle vain suoristaakseen baskeriaan… mutta kun en ihan oikeasti välitä. Vastuu on lukijan jos tänne tulee, sillä tämä on terapiaa minulle.

Mutta hei, tiedän että päivä tulee huomennakin, se on pitkälti tämän päivän kaltainen paitsi että se on torstai, eli enemmänkin kahden viikon takaisen torstain kaltainen. Niin se menee. Lottovoitto voisi piristää, vaikka raha sinänsä on minulle väline ja itseisarvoltaan tuhkaa. Eteenpäin sanoi mummo lumessa.

Löysin ”pöytälaatikosta” vanhoja kirjoittamiani tekstejä vuosilta 1992-1993 jolloin olin joulukuun lapsena 15-16 vuotias. Tuossa iässä ihminen luonnollisesti on korostetun angstinen ja mielipiteet ovat joko yltiöfilosofisia, tai sitten erityisen mustavalkoisia. Elämässä vastuut eivät vielä ole päässeet vaikuttamaan maailmankuvaan ja ruokahuolto pelaa, sekä pyykit pesee joku muu. Samalla kuitenkin halutaan että omat mielipiteet otetaan vakavasti ja sanomattomasti ärsyttää, jos joku vanhempi ihminen sanoo että ”olet vielä niin nuori”. Muistan vielä itseni tuossa iässä ja en voi olla hymyilemättä silloiselle Mikolle.

Ensimmäinen teksti jonka tuon lukijoiden iloksi, on sopivan vaatimattomasti ”julistus” ja vieläpä salanimellä allekirjoitettu 🙂

– JULISTUS –

Homo Sapiens. Ajatteleva ihminen. Ajatteleeko ihminen todella? Kuinka luova ihmismieli loppujen lopuksi on? Olemmeko me jokainen persoonallisia ja ainutkertaisia vai vain samojen iänkaikkisten kaavojen noudattajia? Ohjaako meitä järki vai vietti?

Kirjaimmellisesti me olemme kai persoonallisia ja ainutkertaisia. Olemme yhtä ainutkertaisia kuin koivunlehdet tai lumihiutaleet. Synnymme ja kuolemme, aina samojen kaavojen mukaan. Normaali ihminen ei tee mitään mitä ei joku olisi tehnyt jo aikaisemmin. Teemme samoja virheitä ja töppäyksiä mitä muut ovat aikaisemminkin tehneet. Oppimiskykymme on marginaalinen muissa kuin viettikäyttäytymistä tukevissa asioissa. Kuljemme elämän rataa, itse emme valitettavasti ole junamme kuljettajia. Järkikin kulkee junan viimeisessä vaunussa.

Huvittavaa että väitämme itse ohjaavamme elämäämme järjellämme. Planeettamme on vakavissa vaikeuksissa, kiitos älymme. Järjen ja älyn laulua laulellen kaivamme omaa hautaamme tuhoamalla maapalloa ja taistelemalla kaikin keinoin luontoa vastaan. Olen ylpeä että olen Homo Sapiens.

Fizban the Fabulous

Selvästikin kantavana ideana on ollut se havainto, että ihminen ylivertaisuudestaan ja älystään huolimatta toimii järkikerroksen alla hyvin primitiivisesti ja itsekäästi. Havainnot siitä että ihminen ei toimikaan muita ihmisiä tai luontoa huomioonottaen, ainakaan kovin usein tai lähtökohtaisesti on selvästikkin aiheuttanut tuskaa nuoressa miehessä.

Mutta on hassua huomata että jo nuori Mikko on pohtinut ihmisen paikkaa tällä planeetalla suhteessa eläimiin ja luontoon, kuten jo kahdesti tässäkin blogissa. Selvästi tunnistan sellaisia ajatuksen siemeniä vanhoista teksteistäni, ylläoleva mukaanlukien, jotka ovat edelleenkin osa minua ja vaikuttavat jossain määrin ajatuksissani ja maailmankuvassani edelleen.

Aika fatalistinen näkyy myös maailmankuvani olleen ja selvästikään en odottanut että ihminen näennäisestä sivistyksestä huolimatta olisi ”deep down” kovin oppimiskykyinen. Merkittävä piirre on myös orastava vihreys, jonka olin imenyt itseeni yläasteelta ja lukiosta. Elettiin aikaa jolloin tiedettiin että ”öljy loppuu” jonain tiettynä vuonna, ja että otsonikerros tuhoutuu. Voipi olla että myöhemmin voimakkaasti minussa vaikuttanut anti-vihreys sai kipinänsä siitä, että öljy ei loppunutkaan silloin kun luvattiin, eikä otsoniaukkokaan ollut sen suurempi ongelma. Muista kyllä hyvin aika kovatkin pelottelut aiheesta. Varmaan myöhemmin mietin näitä asioita huomasin että ”ei nekään opettajat helvettiäkään tienneet”.

Minulla on näitä tekstejä lisääkin ja postailen niitä tänne, kun innostun analysoimaan itseni kautta nuoren angstin ja vanhemman viisaan ihmisen ikuista problematiikkaa. Nyt on lähdettävä Helsinkiin, joten blogia päivitän seuraavan kerran maanantaina.

Kategoriat