Eihän blogini olisi mikään kunnon blogi, jos en väliin kirjoittaisi jotain kevyempää hömppää. Ihan justiinsa näin joulun alla olen hiukan väsynyt olemaan asioista jotain mieltä ja informaatiotulva kaiken arjen taivalluksen välissä tuntuu tukahduttavalta. Maailman tapahtumien seuraaminen on aika raskasta hommaa ja vaatii yllättävän paljon hermoenergiaa. Joskus sitä vaan tarvitsee siirtää katse horisontista eteensä ja lähiympäristöön.

Viikonloppu- ja lomaisänä oman poikani kasvu on käsin kosketeltavaa ja joskus tuntuu että universumi on liian nopeasti viemässä häntä lapsuuden viattomuudesta kohti kovaa aikuisten maailmaa. Vaikka hän vasta koulun vuoden päästä aloittaa, niin siitä huolimatta ohikiitävän hetken jälkeen hän kinuaa jo mopokorttia ja pian saakin olla autokoulua kustantamassa. Niin se tietysti menee ja on mentäväkin, lapset ovat meillä vain lainassa ja maailma ottaa omansa.

Poikalapsen isänä olen saanut elää omaa lapsuuttani hiukan uudelleen. Olen ostanut hänelle kaikki lapsuuteni klassikosarjat dvd:llä, kuten Rasmus nallet, Taotaot, Tohtori Sykeröt muutamia vain mainitakseni ja ajattomuus näillä lastenohjelmilla on taannut suosion myös 2000 luvun lapsella. Pikkuautoja on kertynyt aika nivaska. Isin aikaiset pikkuautot ovat vieläkin pääsääntöisesti ehjiä nykyautojen hajotessa käsiin. Tämä ei suinkaan johdu siitä, että itse olisin ollut leluilleni jotenkin hellempi, vaan lapsuuteni pikkuautot oli tehty vahvasta metallista Ranskassa tai Englannissa, kun nykylelut ovat kevyempää tekoa ja lähtökohtaisesti kaikki Kiinassa tehtyjä. Jopa lasten lelujen kautta on huomannut globalisaation kehityksen ja muutoksen valmistusmateriaaleissa.

Yksi selkeä lelutuoteryhmä minkä olen lapselleni tietoisesti ”myynyt” ovat legot. Tai oikeammin olen ostanut legoja tietoisesti hänelle ja tämä mahtava lelutyyppi on myynyt itse itsensä. On ehkä vähän hassua että minun täyttäessäni tiistaina 33 vuotta, katselen vielä ”sillä silmällä” legopaketteja. En lainkaan ole pitkästynyt siitä ajasta, kun poikani kanssa olemme yhdessä isoja legolaitteita kasanneet. Pakostakin on tullut ajatus että elän osin omaa lapsuuttani uudelleen legojen kautta. Niin lapsekas en sentään ole että ilman poikaani niitä kasailisin, mutta hänen kanssaan olen hyvinkin tykännyt, jopa nauttinut uuden rakentamisesta ja mielikuvituksen käyttämisestä. Eikä kalliidenkaan legopakettien ostaminen ole ollut mikään suuren suuri kynnys, kun olen ostanut niitä jollain tasolla henkisesti myös itselleni.

Legot sinänsä ovat omalla täydellisellä amatöörimäisellä keittiöpsykologialla analysoituna suurenmoisia leikkikaluja. Paketin aukaisu ja ensimmäinen rakennuskerta ohjeen mukaan vaatii lapselta keskittymistä ja ohjeiden seurailua. Hän nauttii työnsä jäljestä kun lelu on valmis ja ymmärtää sen vaatineen rakentamisen vaivan. Hetken lelulla leikitään kunnes se viikon tai kahden päästä puretaan ja osat leviävät muiden lego-osien joukkoon. Vasta sitten alkaa luomisprosessi kun leikkien mukaan syntyy mitä erilaisimpia rakennelmia. En kertakaikkiaan voi käsittää mitään huonoa legoista, sillä ne viehättävät hyvinkin lasta 5 vuotiaasta 14 vuotiaaseen ja satunnaisesti pidempäänkin. Kuten näin isän tapauksessa…

Sen verran pitää tähän loppuun pärähtää, että en lainkaan epäile etteikö joku yliopistomaailman tohtori olisi tehnyt väitöskirjaansa legojen hyödyllisistä vaikutuksista lapsen kasvuun ja kehitykseen. Vähintään tämmöisestä vaikeasta asiasta on täytynyt tehdä gradu tai sitten vaan jonkinsortin muu nollatutkimus. Onhan jokaiselle normaalijärkiselle päivän selvää legojen hyödyllinen mielikuvitusta, luovuutta ja kärsivällisyyttä ruokkiva hyöty. Suosittelen kaikille joulupukeille vilpittömästi pukinkonttiin legoja, vaikka niiden hinta jostakusta kova onkin. Mutta ehkä se hyöty, ajattomuus ja monikäyttöisyys korvaa sen korkeamman hinnan verrattuna johonkin hajoavaan bulkkirihkamaan.

Mainokset

Minulla on tuttuina useampia virkamiehiä ja vielä useamman kanssa olen saanut tehdä yhteistyötä. Edellisestä kirjoituksestani olisi voinut saada käsityksen että virkamiehet olisivat jotenkin kategorisesti turhia tai merkityksettömiä. Pois se minusta että sitä olisin tarkoittanut. Enemmänkin kirjoitus oli tarkoitettu sekalaiseksi kritiikiksi julkisten organisaatioiden toimintamalleja sekä edellytyksiä kohtaan, kritiikiksi koulutuspolitiikkaamme kohtaa ja erityisesti kritiikiksi tittelinpalvontaa kohtaan.

Tämän päivän ärtymystä herättävä uutinen oli se, kun kävi ilmi että kolmen kaupungin johtajat saavat enemmän palkkaa kuukaudessa kuin pääministeri. Ihmetellä pitää miksi nämä kaupunginjohtajat ovat niin hyviä ja korvaamattomia, että heille pitää maksaa jopa 13 000€ /kk.

Pääministerin palkan toki maksaa valtio, kun taas näiden kuntamogulien tilipussi kustannetaan kunnallisverosta. Paljon puhutaan tuloeroista, mutta ihan ilman sarvia ja hampaita väitän, että nuo virkamiehet eivät ole palkkaansa ansainneet. Kaupunginjohtajan tehtävä on toki sikäli vaativa, että hänen pitää toiminnassaan säilyttää valtuuston enemmistön luottamus, eli käytännössä kunnanhallituksen enemmistön luottamus. Mutta onhan se silkka vitsi että nämä virkamiesjohtajat olisivat ikinä siinä asemassa, että heille pitäisi maksaa pääministeriäkin enemmän.

Meillä on maakunnassa yksi tämmöinen herrahissin ponnahduslauta. On aina hauska lukea Suomenniemen kunnanjohtajiksi hakevat ja päässeet. Siellä on pienellä hiekkalaatikolla hyvä harjoitella, kunnes on valmis hakemaan astetta isomman kunnan johtoon.  Aina hakijoita riittää Suomenniemelle ja muihin pieniin kuntiin ja aika usean korkean virkamiehen ansioluettelosta löytyy jokin pienen kunnan kunnanjohtajuus.

Olen pysähtynyt todella miettimään julkisorganisaatioita ja  johtajuutta ylipäänsä. En ole koskaan ollut mikään yksityistämisen kannattaja ja erityisesti karsastan sitä sellaisilla aloilla missä toimitaan ”monopoliasemassa” ilman kilpailua. Olen pitänyt ohjenuorana sitä, että mikäli toiminnan ei tarvitse tuottaa liiketaloudellista voittoa, vaan sille riittäisi nollatuloksen tekeminen, niin se on syytä pitää kaukana markkinavoimista.

Julkisorganisaation rasitteena on kuitenkin se, että tehtäviin ja erityisesti johtotehtäviin katsotaan ensisijaisesti muodollista pätevyyttä ja mikäli pätevyysehdon täyttäviä ehdokkaita on yksikin, niin lain puitteissa on hyvin vaikea jättää valitsematta henkilö riippumatta siitä, kuinka sopiva, ammattitaitoinen, kyvykäs tai valmis hän tehtävään on. Päivänselvä asia ihmiselämästä on se, että muodollinen pätevyys ei suinkaan automaattisesti tuo valmiutta, sopivuutta, ammattitaitoa ja kykyjä hoitaa tehtävää, sillä ne eivät ole kirjoista ja luennoilta löytyviä asioita.

Elämänkokemuksen myötä on käynyt selväksi että mikään normaalia liiketoimintaa harrastava yritys ei voi ottaa sitä riskiä, että palkkaisi johtajakseen ihmisen vain jonkin kiveenhakatun muodollisen oppiarvon tai tittelin perusteella, kun taas julkisorganisaatiolla ei ole juuri lainsuomia mahdollisuuksia toimia automaattisesti organisaation parhaaksi. Ei ole kovin vaikeaa luisua päätelmään, että julkisorganisaatio antaa joustavuudessa, innovatiivisuudessa ja työntekijöiden todellisten kykyjen hyödyntämisessä valtavasti etumatkaa yksityiselle organisaatiolle jäykkien hierarkkioiden ja virallisten ”pätevyysvaatimusten” takia. Sekin tiedetään että tälläiseen on varaa, sillä verotuksella voidaan aina paikata huonon johtamisen, kankean organisaation ja hierarkkisen toimintakulttuurin aiheuttamaa tehottomuutta.

Toki tähän pitää sanoa että ei muodollinen pätevyys, opiskelu  ja oppiarvot ole periaatteessa mikään huono juttu ja on selvää että kirurgiksi ei sovi palkata lihanleikkaajaa siksi, että tämä on veitsen käytössä käytännön työssään kunnostautunut ja poikkeusaloja väittämääni tietenkin löytyy. Jostain kummallisesta syystä esimerkiksi yksityiselle puolelle työllistyy vain  8,5% tohtoreista mikä on hätkähdyttävää. Erityisen rumiksi lukemat menevät silloin, jos noista tohtoreista erotetaan teknisen puolen tohtorit joilla oikeasti voi olla kysyntää yrityselämässäkin.  Miten voi olla mahdollista että korkeimman oppiarvon saavuttaneille henkilöille ei ole tuon enempää kysyntää ison rahan maailmassa ja yrityselämässä? Varmasti siksi että yrityselämässä ehkä suuryrityksiä lukuunottamatta ei katsota muodollisen pätevyyden perään, vaan enemmänkin henkilön oikean osaamisen ja kykyjen sekä asenteen ja työmoraalin perään. Jokainen työelämässä ollut ihminen ymmärtää että kuilu opiskelun/tutkimuksen sekä työelämän välillä voi olla valtavakin. Yritykseen ei ole varaa palkata epävarmaa ja vuorovaikutustaidoiltaan vajavaista henkilöä suurella palkalla vain siksi, että tämä on homehtunut vuosia yliopistolla  ja kirjoittanut väitöskirjan.

Mitä minulla on koulutuksesta ja kouluista kokemusta, niin eihän monessakaan yliopistossa anneta valmiuksia oikeaa elämää ja todellisia haasteita varten, puhumattakaan kunnollisesta johtajakoulutuksesta tai vaikkapa perustason vuorovaikutustaitojen opettamisesta. Enkä suinkaan tarkoita että tämä olisi edes yliopistojen tarkoitus, mutta  onhan se osaltaan johtanut siihen, että maistereita on pilvin pimein työttömänä ja tohtorit eivät kelpaa yrityksiin. Erityisesti tohtorien suhteen nämä epäkohdat korostuvat, sillä heidän luulisi olevan pienen kansankunnan voimavara ja yrityselämälle kultakimpale ja älyllinen sekä tiedollinen resurssi johon kannattaisi satsata. Mutta ei yrityselämä tarvitse teoriatiedon pullistamaa, kenties naivia tai epävarmaa vastaväitellyttä nuorta tohtoria opettelemaan työelämän perusteita, vaan osaavaa tekijää joka on nopeasti valmis tuomaan kovan palkkansa vastapainoksi lisäarvoa yritykseen.  Liukuhihnatohtorien paikka on julkisorganisaatioissa opettelemassa veronmaksajien laskuun ja kenties aikanaan etenemään pieniä virkamiesportaita vaikkapa jonkin kunnan organisaation johtoon tai valtion viraston virkamieheksi eläkepäiviä odottelemaan, kunhan kannuksia on riittävästi hankittu pätevien alaisten tekemällä työllä. Tietysti työ on paras opettaja ja vuosien kokemus opetteluvuosien jälkeen turvallisessa julkisorganisaatiossa koulii varmasti jokaisen muodollisen pätevyyden varjolla työpaikkaan kiinni päässeen teoriatiedon kuninkaan hallitsemaan omaa pientä virkamiesmaailmaansa sekä sen pelisääntöjä.

Toki minun lopuksi pitää erikseen todeta, että yrityselämässä asioita osataan totta vieköön tehdä päin seiniä ja suomalainen johtajuus ei juuri kiitosta ansaitse, mutta yrityksellä on oman liikevaihtonsa ja selviämisen takia sisäsyntyisesti tarve pitää osaavat henkilöt tyytyväisenä ja kiinni organisaatiossa sekä palkita työntekijöitä heidän ansioidensa ja todellisen osaamisensa mukaan, vaikka ay-liike on vuosikymmenet tehnyt kaikkensa myös hyvän ja huonon, laiskan ja ahkeran palkitsemisen tasapäistämiseksi myös yrityksissä. Pienissä ja keskisuurissa yrityksissä (joiden palveluksessa muuten on enemmistö yrityselämän työntekijöistä) tämä asia on tärkeämpi, kun taas suuret yritykset elävät omaa elämäänsä ja sisältävät enemmän tehottomuutta sekä jäykkyyttä.

Lopuksi pyydän rakkaalta lukijalta lievästi katkeraa sävyäni anteeksi, mutta pettymyksekseni jouduin  luopumaan yhdestä pienestä osasesta lapsenuskoani kohdattuani suoranaista vääryyttä, epätarkoituksenmukaisuutta ja typeryyttä, jonka mahdollisti hyvin pitkälti esille tuomani asiat.

Kovin kauaa ei enää mene siihen, kun facebookissa on miljoona suomalaista käyttäjää, eli joka viides kun lasketaan vauvoista vaareihin. Itse jäin tähän loukkuun maaliskuussa 2008 ja siitä asti se on ollut osana päivittäistä elämääni. En ole ainoa. En ole mediatutkijana kummoinen eikä minulla ole aiheesta mitään haikaransulkia hatussani oppiarvon merkkinä, vaan ennemminkin terveen järjen läpi suodatetut kokemukset ovat ainoa opettajani, enkä siten voi sanoa mitään mielipidettäni kummempaa mokomasta keksinnöstä. Kuitenkin facebook on omalla tavallaan muuttanut hiukan tapaa, millä ihmiset kommunikoivat ja se on suosionsa takia mullistanut maailmaa.

Vaikka hiukan dramaattisia sanankäänteitä käytänkin, niin suurestikaan liioittelematta se on osa miljoonien ihmisten elämää. Sosiaalisen yhteisöpalvelun ja nimenomaan facebookin olemusta ovat minua viisaammat analysoineet syvästikin, mutta suuremmitta ponnisteluitta tyhminkin tajuaa minkälaista murrosta se on nettiaikaan tuomassa. Oikeastaan facebook on hirveän yksinkertainen: sinne laitetaan omia kuvia, kerrotaan mitä tehdään, verkostoidutaan uusien ihmisten kanssa tai löydetään jo unohdettuja, tehdään viihdyttäviä kyselyitä ja helposti voidaan kommentoida toisten ihmisten tekemisiä. Itseasiassa se mahdollistaa tehokkaasti sen, että toisia ihmisiä ei tarvitse nähdä tai heidän kanssaan ei tarvitse puhua, jotta oltasiin selvillä mitä kenellekin kuuluu. Facebook vapauttaa meidät lähikontakteista ihmisten kanssa 😉

Kun ihminen aamulla kirjautuu facebookkiin kahvikupponen kädessä, hän kirjoittaa tilapäivitykseensä ”juo kahvia”, jolloin kaikki ystävät näkevät heti että ”Mikko Kokko juo kahvia”. Näin välittömästi tärkeä tieto välittyy ystäväpiiriin ja pian onkin joku ystävistä kommentoimassa tilapäivitystä tyyliin ”mun tekis kans mieli”, tai ”join itse just”. Samalla kun kommentoidaan, tavataan ”tykätä” asiasta, eli painetaan ”tykkää” nappulaa, jolloin Mikko tietää heti että Reima tykkää siitä kun Mikko juo kahvia. Jotkut ihmiset vaativat facebookkiin ”en tykkää” nappulaa, mutta vielä semmoista ei ole tulossa.

Kun tilapäivitys on laitettu, sitä on kommentoitu ja siitä on tykätty, sekä vastavuoroisesti on itse kommentoinut ja tykännyt muiden päivityksistä, onkin aika tehdä joku facebookin lukuisista testeistä. Saat eteesi 5-15 kysymystä ja pian saatkin tietää milloin kuolet, mikä on henkivärisi tai mikä muinainen kreikkalainen jumala olet. Julkistat tiedon jota ystävät käyvät taas kilvan kommentoimassa tai tykkäämässä. Pian ystävät tekevät testin kanssa, sillä testiä pitää levittää mahdollisimman monelle ystävälle.

Mikäli testejä ei jaksa tehdä, on mahdollista tehdä ”muistiinpano” jossa vaikkapa paljastat 25 salaisinta asiaa kaikille ystävillesi ja merkitset myös 10 ystävääsi tekemään saman testin. Pian jokainen tietääkin että pukeudet vapaa-ajallasi stringeihin ja sinulla on käsirautoja yöpöytäsi laatikossa. Erityisen tärkeää on käydä lukemassa mitä kaikkia salaisuuksia kavereillasi on.

Pelit ovat saatanallisin keksintö facebookissa. On mafiawarsia jossa teet päivittäin energian verran rikoksia ja haalit kavereitasi rikostovereiksi. Mitään järkeä pelissä ei ole, mutta varmaan juuri siksi se on addiktoiva ja sitä paremmin siinä pärjää, mitä enempi saa kavereita mukaan. Farmville on suurta suosiota herättänyt peli, jossa hoidat maatilaa suurella sydämellä. Palkintona saat leikkirahaa pelissä, sekä ystäviesi näkyviin saavutuksia tyyliin ”Great farmer Mikko” joilla voi sitten herättää tarpeellista kunnioitusta.

Facebook on onnenomiaan saattamaan ihmisiä treffeille. Sieltä nimittäin heti tietää kuka ystävistäsi on sinkku ja näet mikäli heidän parisuhdestatus on muuttunut. Näin ollen voi heti iskeä tykkäämään ystäväsi kaikkia tekemisiä ja kommentoimaan kaikenlaista pikkunäppärää. Näin ihmiset lähentyy toisiaan ja pian onkin jonkin sortin vipinää ja parhaimmassa tapauksessa muut kaverit näkevät facebookissa että herra X ja neiti Y ovatkin ”vaikeaselkoisessa parisuhteessa” tai ihan reilusti ”parisuhteessa”.

Melkein unohtui mainita, että facebookissa näkee ketkä kavereistasi on ”online” ja voit välittömästi alkaa pikaviestimään elikkä tsättäämään näiden kanssa. Mikään ei ole mukavampaa kuin se kaveri 24 vuoden takaa kysymässä tsätissä että ”mitä kuuluu”, samalla kun vetelet aamukahvia.

Erityisen kivaa on haalia paljon kavereita. Facebook jopa suosittelee sinulle kavereita tarjoten ihmisen naamaa ja tietoa, että 7 kaveria on tän tyypin kaveri, mikset sinäkin. Ei muutakuin kaveripyyntöä menemään. Myös on tärkeää haalia kaikki kouluaikaiset luokkatoverit kavereiksi, jotta voit ihmetellä miten näinkin kauan on saattanut mennä niistä ajoista kun yhdessä varastettiin purkkaa tai istuttiin jälki-istunnossa.

Kaikenkaikkiaan, en voi kuvitella miten voisin elää ilman tätä fantastista keksintöä. Semminkin kun se puhuttelee minua hirmuisen henkilökohtaisesti mainoksin, kuten ”Mikko, oletko 32 vuotias?”. No olenhan minä ja kiljuen klikkaan mainosta ihmetellen että mistä tyhmä tietokone sen voi tietää.

Ainiin, minun facebook-linkkini on www.facebook.com/mikkokokko …saat kaikin mokomin pyytää minua ystäväksesi 🙂

Sikainfluenssa on palannut uutisiin vappua edeltäneen alun joukkohysterian jälkeen, joka maailmalla poiki keväällä jopa täysin syyttömien sikojen joukkolahtauksia Egyptissä sekä muuallakin. Possujen surulisena yksittäistapauksena oli tietysti Kabulin eläintarhan ainoa sika Afganistanissa, joka joutui syyttömänä yksin karanteeniin telkien taakse. Tarina kertoo että possua on kuulemma lepytelty kauniilla vaaleanpunaisella tyttöystävällä ja se on vapautettu karanteenista. Vaikka syyttömät possut joutuivatkin tappolistalle ja turhaan telkien taakse, niin nyt ihmiset oikeasti sairastuvat tautiin muuallakin kuin uudella mantereella.

Olenko aivan mustasydäminen, kun ihmettelen että kaikkeen rummutukseen ja paukutukseen nähden tauti vaatinut käsittämättömän vähän uhreja, jokaisen kuoleman ollessa liikaa tottakai? Eikö tämän pitänyt kuitenkin olla tauti joka laittaa euroopan uuteen uskoon, vai vieläkö meidän pitää odottaa todellista iskua? Suomessa on kirjattu kaksi kuolemantapausta, joiden edesauttajana sikainfluenssavirus on ollut. Toinen näistä erittäin surullisista tapauksista oli 8 vuotias perusterve tyttö.

En halua kuitenkaan väheksyä tätä tautia. Olen vain kovin ristiriitaisissa tunnelmissa edelleen, sillä media on luonut tästä taudista niin ihmeellisen kuvan kaikkine ristiriitaisuuksineen, että olen alkanut miettimään että ketä tämmöinen palvelee tai kuka siitä hyötyy? …joskin minun on helppo vastata omaan retoriseen kysymykseeni: media myy uhkakuvilla ja pelolla sekä toimii tiedotuksen sijaan tai ohella myös näiden uhkien rakentajana ja edesauttajana. Ihmiset jonottavat rokotetta ja käyvät jopa väkivaltaisiksi, ihmiset tukkivat puhelimet terveyskeskuksissa ja toiminnallaan aiheuttavat turhaa painetta terveydenhuoltojärjestelmään vaikeuttaen hiljaisten ja heikkojen, sekä todella sairaiden äänen saamista kuuluviin. Toki ymmärrän että ihminen on pienen sivistyneen kuoren alla primitiivinen ja pelko on valtaisa moottori toiminnalle. Kyllähän Estoniakin näytti, että todellisessa pelossa ja ahdingossa oma napa on monelle tärkein ja heikot ja hiljaiset poljetaan jalkoihin.

Tietenkin on hyvä että ihmiset ovat kiinnostuneita terveydestään. Suhtautuisivatpa ihmiset samalla pelolla ja vakavuudella oikeasti tappaviin asioihin, kuten vaikkapa viinaan tai tupakkaan tai epäterveellisiin elintapoihin. Sikainfluenssa sentään tappaa aika nopeasti jos on tappaakseen, mutta elintasosairaudet tappavat hitaasti ja tuskallisesti sekä sata ja tuhatkertaisen määrän ihmisiä vuosittain jo pelkästään Suomessa. Tietenkin on turhaa vertailla asioita tällä tavoin, mutta suosikkiaiheeni aina on yrittää asettaa asioita mittasuhteisiin ja yrittää katsella niitä etäänpää.

Media saa minut hetkittäin huolestuneeksi ja oikeastaan se on ärsyttävää. Miksi minun pitäisi kantaa tälläisestä taudista huolta, jonka torjuminen tai välttäminen on äärimmäisen vähän omissa käsissäni? Pitääkö minun ennakolta alkaa pelkäämään ja miettimään, että mahdollisesti kuolisin tämmöiseen tautiin. Minulla on oma 6-vuotias poika joka saa rokotteen viikon päästä jos saa, lisäksi perheeseeni kuuluu 7-vuotias tyttö joka niinikään odottaa rokotustaan. Kaiken kruunaa perheeseen kuuluva 16-vuotias poika, joka kapinoi rokotteen ottoa vastaan kun netti on kertonut ihmisten kuolleen pelkkään rokotukseen.

Me kaikki otamme rokotuksen sillä aikataululla kun saamme ja sairastamme taudin sitä ennen jos sairastamme, emmekä muuta voi. Elämä on liian lyhyt ja arvokas jotta meidän olisi syytä rasittaa itseämme tai lapsiamme huolella siitä, että iso pelottava tauti voi pian tappaa kenet vaan. En kuitenkaan naureskele enkä ilkamoi, sillä jokainen kuolemantapaus on liikaa, vaikka tilastoissa ne näkyvät vain numeroina joita voi vertailla toisiin numeroihin. Toisaalta minua kovasti myös kiinnostaa tämän pandemian seuraukset noin oppimisen kannalta, sillä tämä ei ole näistä ensimmäinen eikä tämä ole viimeinen.

Omasta puolestani toivon kaikille terveyttä. Jos itse saisin valita, sairastaisin mielelläni tämän taudin lievänä kuin olisin sairastamatta ollenkaan.

Kellojen siirtämisen myötä oma mieleni ja kehoni on siirtynyt väsymyksen aikaan, joka kumpuaa märästä pimeydestä ja talven odotuksesta. Kaupoissa odotetaan vesi kielellä joulumyynnin todellista käynnistymistä ja monessa kaupassa on ryhdytty virittelemään tiloja joulusälälle, jotta ihmiset voisivat taas kuluttamalla ilahduttaa itseään ja läheisiään. Itse katson todellisen joulun alkavan siitä, kun isot suklaalavat asetetaan kauppojen käytäville muistuttamaan ihmiselle suklaan ja joulun perinteisestä suhteesta. Myös monelle kiireiselle sielulle konvehtirasia tarjoaa helpon tien hänen miettiessään läheisilleen joululahjoja.

Tosiaan, marraskuu tuontihalloweenin jälkeen on ovella ja se todella on joulua edeltävä kuukausi, eli hyvinkin perustellusti voidaan julistaa joulun olevan lähellä. Kauppa alkaa myymään ihmisille ajatusta siitä, että lahjat voisi ostaa ennakolta jo marraskuussa. Samalla kaupan piirissä tiedetään ihmisluonto… me kulutamme joulukuussa ihan luonnostaan, sillä monelle ihmisille on tärkeää päästä muiden ihmisten joukkoon jouluisiin kauppoihin tekemään heräteostoksia.

En kuitenkaan pidä itseäni niin ylpeänä ja kulmikkaana ihmisenä että suin päin ryhtyisin soimimaan joulua ja siihen liittyviä lieveilmiöitä sinänsä. Joulumyynti tuo monelle ihmiselle työtä ja hyvinvointia ja ihmiset yleensä tuntuvat tyytyväisemmiltä jouluvalaistuksien häikäisemissä kaupoissa pimeän ja märän lokakuun jälkeen. Jouluun liittyvää kulutustakin on kyseenalaista arvostella, kun olemme rakentaneen järjestelmän jossa vain rahan käyttö pohjimmiltaan tuo lapsille koulutuksen, vanhuksille hoidon ja hyvinvoinnin noin ylipäänsä.

Mutta tosiaan, pian me ihmiset siirrymme henkisesti joulunodotuksen aikaan ja shoppailu saa ihan uusia muotoja ihmisissä. Olen miettinyt että meillä ihmisillä on aikamoinen tarve ja halu aina odottaa jotain jotta arjen rasitukset olisivat kevyempiä kantaa. Ehkä meitä myös keventää henkisesti se hetki, kun annamme itsemme ryhtyä asennoitumaan jouluun ja sen odotukseen. Onneksi kaupat tekevät kaikkensa jotta tuo hetki tulisi pian.

Olen huomannut melkoisen hankalaksi bloggaamisen, kun ei ole järkevää pääsyä nettiin. Järkevällä tarkoitan tietenkin sitä, että pystyy kahvikupin kera eksymään netin ihmemaahan kiireettä. Mutta suinkaan en pienistä kirjoitustauoista ryhdy luovuttamaan itse bloggaamista, vaan ilkeänä ihmisenä aion kiusata satunnaisia lukijoita vastakin. Joskin kirjoittaminen ylipäätäänkin edellyttää sellaista mielentilaa, että jaksaa ottaa kantaa asioihin ja näkee vaivaa mielipiteidensä järjestämiseen.

Syy miksi olen joutunut kiemurtelemaan tietoyhteiskunnan ulkopuolella viimeajat, on muutto. Laskin että vuodesta 2005 alkaen olen muuttanut joka ainoa vuosi. Eli olkoon tämä juuri suoritettu muutto sitten vuoden 2009 kiintiömuutto kohdaltani. Ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2000 asun Joutsenon (nyk. Lappeenranta) ulkopuolella. Siirryin demarien periferiaan Imatralle. Sopivasti maksamaan veroja kaupunkiin, jonka talouden pitkä demarivalta on tuhonnut.

Sitä kyllä ihmettelen näissä muuttamisissani, että miksi tulee muutettua kerran kalenterivuodessa kun niin kovin inhoan sitä jokaisen järkevän ihmisen tavoin. Mutta ehkäpä jotkin asiat elämässä nyt vaan ovat sattumaa ja elämässä reagoidaan vastaantuleviin asioihin eri tavoin, joskus jopa muuttamalla.

Kaiken kiireen keskellä ehdin sentään käymään Imatran seudun vihreiden järjestämässä seminaarissa (IHMISYYDEN ARVO JA HINTA) Imatran valtuustosalissa lauantaina, joka itselleni hyvin vieraana aiheena oli jo senkin takia mielenkiintoinen. Erityisen kiitollinen olin seminaarin annissa siitä, että siinä hienosti kohtasivat teoria ja käytäntö tämän vaikean aiheen taholta.

Yhtenä hauskana kuriositeettinä on tämän pienen päivityksen lopuksi todettava, että Esko ”audimies” Kiesi teeseineen ja eroamisineen on saanut Audi-auton myyntiin pienen pyrähdyksen ylöspäin, vastoin ehkä monien odotuksia. Eikö ole hassua?

-Mikko

Audimiehen tapaus kimmoitti minut pohtimaan tasa-arvoa yleisemmin ja periaatteellisella tasolla. Ei niin pahaa jos ei hyvääkin, sillä uskon audimiehen tapauksen herättäneen tämänkaltaisia pohdintoja muissakin suomalaisissa. Niin kuuma ja herkkä oli aihe, että huomasin erään naisihmisen lopettaneen blogini tilauksenkin… väärät mielipiteet voi joskus olla avaramielisimmällekin raskasta luettavaa 😉

Minusta tasa-arvo on yksi länsimaisen demokratian tärkeimmistä kulmakivistä, mutta en todellakaan halua katsoa sitä kapeasti sukupuolikysymyksenä vaan yksilökysymyksenä. Jokaiselle yksilölle pitää taata mahdollisimman pitkälle samanlaiset lähtökohdat rakentaa omaa elämänpolkuaan. En käy pohtimaan tässä mitään sairauden tai vamman takia erityisryhmiksi laskettavia ihmisiä, sillä se on asia erikseen. Kulttuurihistoriallisista syistä naiset ovat olleet alisteisessa asemassa kautta historian, mutta tämän päivän suomessa ei voida ainakaan todeta lainsäädännön syrjivän naisia sukupuolensa perusteella, vaan pikemminkin asia on päin vastoin.

Ei ole kovin suosittua sanoa ääneen ja tuoda esiin sitä, että tässä yhteiskunnassa tunnutaan suuremmin miettimättä sallivan naisten nostaminen lainsäädännöllä erityisasemaan ja hänestä tehdään sitä kautta tasa-arvoisempi kuin miehestä. Aikanaan vastustin naisten asepalvelusta sillä perusteella, että ei kait tasa-arvoa voi olla että asepalvelus on vapaaehtoinen ja erityisehdoilla varustettu. Olen edelleen sitä mieltä, että naisten asepalvelus on erityisoikeus naisille johonka he ovat oikeutettuja sukupuolensa perusteella. Tarkoitan paitsi sitä että asepalvelus on kokonaan vapaa-ehtoinen, heillä on sukupuolensa takia myös erityisjärjestelyt varuskunnissa, sekä oikeus keskeyttää palveluksensa tietyn aikaa ilman että joutuisivat millään tavoin ”häpeään” tai suorittamaan siviilipalvelusta.

Kunnallisdemokratiassa olen törmännyt sukupuolikiintiöihin kun jaetaan luottamustoimiin paikkoja. Nuo sukupuolikiintiöt on tehty sillä tavoitteella, että saadaan naisia politiikkaan ja luottamuselimiin. Valitettavasti kiintiöt ovat absurdi esimerkki siitä, että naiset on sukupuolensa takia nostettu erityisasemaan. Realiteetti näet on se, että naiset eivät houkutteluista huolimatta ole kovinkaan innostuneita osallistumaan vaaleihin ja olemaan ehdokkaina. Itse olen aikanaan politiikassa toimiessani ollut houkuttelemassa ja viekottelemassa naisia osallistumaan vaaleihin, sillä jokainen puolue haluaa kaikki naiset listoilleen mitä vaan kykenevät saamaan. Naiset eivät vaan halua osallistua läheskään siinä määrin kuin miehet ja seurauksena on se, että vaalien listat ovat hyvin miesvoittoisia ja yleensä vajaitakin. Absurdius kunnallisdemokratiassa tulee tässä: naiset eivät halua olla ehdokkaana ja heitä tulee luonnollisesti sitten valituksi vain edustuksensa mukaan, eli miehiin verrattuna vähän. Kun naisia tulee sitten valituksi valtuustoon vaikkapa 20% valtuutetuista, niin heille kuitenkin jaetaan sukupuolikiintiöiden mukaiset paikat jokaiseen luottamuselimeen. Todellisuudessa käy ainakin pienemmissä kaupungeissa niin, että nuo harvat naiset saavat paikan useammassa luottamuselimessä ja itseasiassa saavatkin sukupuolensa takia huomattavan määrän valtaa. Onko tämä tasa-arvoa ja lain tarkoitus?

Minä en siis kertakaikkiaan voi hyväksyä sukupuolesta johtuvaa lainsäädännöllistä erityisasemaa, sillä olen ehdoton tasa-arvon kannattaja. Ihmiset ovat yksilöitä ja ei pitäisi laatia lakeja ja säädöksiä parantamaan jonkun yksilön asemaa sukupuolensa takia toiseen verrattuna. Feministit ovat tietenkin malliesimerkki siitä, että vain nostamalla nainen erityisasemaan voidaan sovinistit voittaa. Kuitenkin väitän että tämänkaltainen toiminta herättää ja ylläpitää olemassaolollaan sovinismia ja sukupuolikatkeruutta. Katson että naiset ovat täysin miesten veroisia henkisiltä ominaisuuksiltaan, voimavaroiltaan ja olemassaololtaan, joten en millään haluaisi ylläpitää järjestelmää joka lähtökohtaisesti korostaa naisten olevan heikompia ja tarvitsevan erityisoikeuksia suhteessa mieheen. Alas sovinismia ylläpitävät, naisten erityisasemaa korostavat lait ja asetukset!

Voisin toki loppuun lisätä, että biologia sanelee tiettyjä reunaehtoja lainsäädäntöön ja terveeseen järkeen. Esimerkiksi ei miehelle voi lainsäädännöllä turvata oikeutta synnytykseen ja äitiysvapauteen. Joskin tälläkin saralla lesboparin hedelmöityshoidot verrattuna homomiesten adoptio-oikeuteen kulkee mielestäni käsi kädessä, vaikkakin laki sallii käytännössä lesbonaisille hedelmöityshoitojen kautta lapset muttei homomiehille. Tästä ehkä lisää tuonnempana.

Pohdinta jatkuu ja seuraavassa artikkelissa ajattelin pohtia naisen ja miehen euroa.

Viikon suurimmasta kohusta maassamme on vastannut audimies Esko Kiesi. Itse olen seurannut kohua alusta asti ja päätin että kirjoitan vasta, kun olen nähnyt koko ilmiön kaaren alusta loppuun. Kohun laajuus ja reaktiot rahvaan keskuudessa ovat saaneet minut miettimään asiaa silmät pyöreinä ja suurta hämmennystä tuntien. En mitenkään voi olla sitä mieltä, että kohun mittakaava olisi millään muotoa perusteltavissa. Noitavainoa ja rovioiden rakentelua ei ole estänyt edes se, että miehen haastattelua anna-lehden pienen piirin erityisjulkaisusta ei ole juurikaan kukaan lukenut.

Minä en ole Esko Kiesin kanssa samaa mieltä. Minulle tuli noista kommenteista mieleen nuoruutensa perään haikailevan, hyvin toimeentulevan ja vääjäämättömästi ikääntyneen kokoomusgolffarin surkuhupaisan sovinistiset ajatukset. Vaikka Kiesi oli tarkoittanut vertailunsa ja sanomisensa huumoriksi kuten uskon, niin lähinnä ensimmäinen tunteeni oli olankohautus ja toteamus, että noin voi sanoa vain mies joka ei ole ikääntymisensä kanssa sinut. Surullista asiassa oli se, että mies ei osannut puhua tarpeeksi korrektisti asemaansa nähden. Virhearvioita ja mokia tekevät kaikki ihmiset ja joskus ne maksavat meille työpaikkoja. Huumori on vaikea laji.

Voi olla että jutun tekijä ja rajoitetun piirin julkaisun tarkoitus olikin hiukan hakemalla hakea tietynlaista humoristisen ylilyövää tyylilajia. Olihan Kiesi näet kuvassa audin konepellillä haarat levällään, joten ei voinut välttyä ajatuksesta, että kyseessä oli tarkoitus hakea ”munanjatke” – provokaatiota, joka ei varmasti ole lähtöisin yksinomaan Kiesistä, vaan jutun tekijältä tai toimeksiantajalta. Sillä onhan auto miehisen machokulttuurin perinteinen symboli. En tosin tiedä varmaksi, sillä en ole alkuperäistä juttua lukenut enkä osaa asiayhteydestä sanoa mitään. Vaan eipä asianyhteys ja piilomerkitys tunnu muutakaan rahvasta kiinnostavan. Rovio on jo palamassa.

Mutta mikä mieletön kuohunta masinoitui paskamedian ja internetin välityksellä. Moni tuntemani naisihminen puhisi korvat punaisena pyhää vihaa tuntien, vaatien miestä tilille ja audia ikuiseen boikottiin. Iltasanomissa oli otsikko ”Tälläihen on naiset häpäissyt audimies” ja lehdessä kaksi aukeamaa pelkkää Kiesiä. Andresseja syntyi ja facebookissa linkitettiin arkkisovinisti Kiesin teesejä.

Ei hyvää päivää. Niin median kuin ihmistenkin reaktioissa ei tuntunut taaskaan olevaan mitään mittasuhteita. Tuplastantardit ja kaksinaismoralismi velloo niin mediassa, kuin ihmisten mielissäkin. Kyllähän Kiesi höpsösti naisista sanoi, mutta totta on sekin, että naisten sanomisiin ei tässä maassa juuri huomiota kiinnitetä. Kaiken tasa-arvon ja tasapuolisuuden kulmakiviä on se, että sukupuolia ja ihmisiä koskee samat säännöt. Sovinismista ei koskaan päästä eroon, jos säännöt eivät ole sukupuolesta riippumatta samat. Kukaan ei saa olla tasa-arvoisempi kuin toinen.

Mies on alastomana parhaimmillaan. Eihän kukaan halua sänkyynsä isovatsaista miestä. Kirjailija-luennoitsija Lenita Airisto Ilta-Sanomille

Jos miesten aivot ovat kuin Pohjois-Korea pimennyksen aikaan, ovat naisten aivot kuin suurkaupungin valot. Ylen toimittaja Kirsi Virtanen blogissaan

Mikäli lama-Suomen mediaa on uskominen, miehet, nuo gorillasta seuraavat yksiaivosoluiset viettioliot, ovat hätää kärsimässä. Ylen toimittaja Anne Moilanen

En usko että kukaan ihminen juuri korvaansa lotkauttaa ylläolevien naisten mielipiteisiin, mitä he ovat sanoneet tai kirjoittaneet. Myös iltalehti otti kantaa kaiken sonnan lomassa ihan asiallisestikin.

Mutta kaikkein suurimmasta aivopierusta tämän asian tiimoilta vastasi kunnia-arvoisa naistutkija Sari Roman-Lagerspetz, jonka mielestä Esko Kiesin kommenttien takana on salaliitto.

Salaliitto? Naistutkijan mukaan Audi-miehen kommentit eivät olleet sattumaa

Naistutkimukseen erikoistunut Helsingin yliopiston valtio-opin laitoksen tutkija Sari Roman-Lagerspetz epäilee, että Audi-johtaja Esko Kiesin naiskommenttien tavoitteena on tuoda vanhat sukupuolikäsitykset jälleen esille. Roman-Lagerspetz esittää näkemyksensä Ylen uutisten haastattelussa.

Hänen mukaansa vanhakantaisten käsitysten kannattajat ujuttavat vanhoja käsityksiä muun muassa verhoamalla ne tasa-arvokäsitteiden sisälle. Tutkija perustaa argumenttinsa eri tiedelehdissä julkaistuille tutkimuksille.

Voi naispoloa. En mitenkään voi ymmärtää enkä käsittää, että tuollaista järjenvastaista nollatutkimustako naistutkimus on?

Suomessa ruoka on kallista vaikka arvonlisävero poistettaisiin ruuasta kokonaan. Pieni osa ruuan kalleudesta selittyy eurooppalaisittain korkeasta arvonlisäverosta. Osan korkeasta hinnasta selittävät työvoimakustannukset, olosuhteet ja etäisyydet. Ylivoimaisesti tärkein syy korkeaan ruuan hintaan on kuitenkin keskittynyt päivittäistavarakauppa, josta S-ryhmä ja Kesko hallitsevat leijonanosaa. Keskittämällä ostoksena ja menemällä bonuskorttien markkinointihalpaan suomalainen kuluttaja tekee karhunpalveluksen omalle tilipussilleen. Hyvin on suomalaisiin uponnut erilaiset bonuskortit ja ostosten keskittämisen tärkeys. Itseasiassa koko bonuksen kertymiseen perustuva markkinointi-idea ”osta paljon niin säästät enemmän” on lähtökohtaisesti järjetön.

Kaikkein suurin ruuan hintaan vaikuttava elementti Suomessa on S-ryhmä. Alueosuuskauppojen edustajistossa istuvat poliitikot jotka nauttivat ”luottamustoimestaan” merkittäviä etuja. Ei suuret kokouspalkkiot ja s-ryhmän kaupoissa edustajille räätälöidyt hintaedut varmasti hukkaan mene, kun kaavoituspäätöksiä sorvataan. Mutta hetkinen, Suomihan oli maailman vähiten korruptoituneita maita…eihän poliitikot niin moraalittomia ole, että menettäisivät riippumattomuuttaan kokouspalkkioiden ja hintaetujen takia… ei, niin ei saa edes Suomessa ajatella. On luotettava siihen että osuuskaupan etu ja ihmisten yhteinen etu ei ole ristiriidassa.

S-ryhmän toiminta on osoittautunut tehokkaaksi, kuten abc-huoltoasemaketjut, s-kaupat ja prismat ovat osoittaneet. Seurauksena tästä on tietenkin ollut se, että samalla kun ruuan hinta euroopassa laskee, niin se Suomessa sitkeästi on vain noussut. Meillä päivittäistavarakauppa on saatu keskitettyä s-ryhmän toiminnalla ja keskon vastaiskuin. Pienemmät toimijat on saatu hengiltä tai marginalisoitua ja ulkomaisten ketjujen maahantulo on suurelta osin saatu estettyä, joko kaavoituksella tai muilla keinoin. Ulkomailla näet ymmärretään oman päivittäiskauppamme keskittyneisyys ja siellä ei katsota rantautumista tänne kovin houkuttelevana. Tästä suomalainen kuluttaja kärsii ja kiltisti keskittää ostoksiaan.

Tietenkään en usko sitä, että poliitikkojen istumisella alueosuuskauppojen edustajistossa olisi mitään merkitystä sille, että s-ryhmän kaupat ja huoltoasemat on saatu sijoitettua parhaille kauppapaikoille. Kyllä kunnon poliitikko kykenee istumaan monella tuolilla ja monessa roolissa ja silti säilyttämään rehdin ja reilun suomalaisen korruptoimattomuuden. Olemmehan maailman vähiten korruptoituneita maita… Jokaisen suomalaisen on kuitenkin syytä ymmärtää, että jos automatkalla ei ole jollain pätkällä mitään muita kuin abc-huoltamoita, niin kilpailijoiden poistuttua hinta automaattisesti kiipeää ylöspäin. Lopullisen päätöksen tekee tietenkin sivistynyt ja älykäs kuluttaja, joka kiltisti menee turvalliseen prismaan tai abc-huoltamolle, jos ei muuten niin keskittääkseen ostoksiaan.

Ruuan arvonlisäveron lasku auttaa ensivaiheessa ruuan hintaan, mutta keskittyneen kaupan Suomessa vaikutus ei tule olemaan pitkäikäinen. Periaatteessa ilman kilpailijoita voidaan hintoja aika rauhallisesti korottaa…

-Mikko

Kategoriat