You are currently browsing the category archive for the ‘Henkilökohtainen’ category.

Kesä on ovella ja ihmiset mylläävät puutarhoissa, leikkaavat ruohoa ja inspiroituvat luonnon aloittaessa kauneimman vaiheensa vuodesta. Kevät on nuoruuden aikaa ja se saa meidät vähintään tiedostamatta olemaan enemmän hyväntuulisia. Jopa täällä Imatralla ihmiset ovat ilmeikkäämpiä ja vähemmän kärsiviä, kun aurinko paistaa ja luonto pursuaa elämää.

Omassa sielussani olen herännyt taas kummastelemaan elämää ja maailmaa. Olen aina tuntenut elämässäni päämäärättömyyttä. Minulla kolmenkympin kriisi jäi  olemattomaksi tussahduksesi, joten on aivan luonnollista ja oikein jos pysähdyn vakavamminkin miettimään elettyä elämää, tiedostaen sen joskus loppuvan ja ryhtyen ongelmoimaan mitä vielä voisin saada aikaan ja missä olosuhteissa. Ei siihen neljäänkymppiin enää pitkä matka ole ja onhan ihmisen jotenkin hikoiltava ulos se tuska, mikä räpsähtää naamalle elämän rajallisuuden ymmärtämisen myötä 😉

Voisin ostaa velaksi moottoripyörän ja ratsastaa taivaanrantaan etsimään itseäni! Lentolupakirja jotta voisin tuntea taivaan vapauden? Laskuvarjohyppyä, jotta voisin  turvallisesti kokea äiti maan suuren kaipuun saada poika takaisin syliinsä? Ulkomaille katsomaan pyramideja, jotta voisin hiljentyä ihmettelemään ihmisen vuosituhansia vanhaa tarvetta jättää jälkeänsä maailmaan? Ehkä tekisinkin jos olisi rikas… mutta eivätkö monet ökyrikkaat sorru huumeisiin ja etsi elämän merkitystä sieltä… ei kiitos siis. Mutta eikö minun jotenkin pitäisi todistaa itselleni, että olen vielä nuori ja pystyn mihin vaan ja että jokaisen ihmisen perusoikeus on olla onnellinen jokainen hetki ja elää itseään varten mielitekojaan seuraten? Plääh.

Onnellisuus on asennekysymys vai onko? Osaksi varmasti on, vaikka mielestäni se ei ole pelkästään asennekysymys. Ihmisen tunnemaailma on vaikeasti hallittava,  järkipuolesta irrallaan oleva osa minuuttamme. Minä en voi päättää kuinka tunnen, mutta asenne ratkaisee näkökulman josta asiaa katsoo ja sitä kautta on mahdollista vaikuttaa tunnemaailmaansa. Klassisella vesilasiesimerkillä terästäen: puoliksi tyhjä vai täynnä?

Tällä hetkellä minulla on elämään yleensä aika kummasteleva asenne. Ei suinkaan sen takia että olisin ylimielinen ja katsoisin pystyväni tarkastelemaan asioita suuremmasta näkökulmasta tai korkeammalta kuin kukaan muukaan, vaan lähinnä itselleni ja omille valinnoilleni hymähtelen. Olen elämässäni huomannut mahdottomaksi minkään järkevän tasapainon saamisen elämääni. Vihaan muuttamista, mutta olen muuttanut viiden vuoden aikana viisi kertaa, viimeisimmän kerran täydellisestä vapaudesta yhtä täydelliseen  olosuhteiden kahlitsemaan vapaudettomuuteen. Sama trendi on  läsnä kaikessa tekemisessäni: vihaan ruuhka-aikoina kaupassa käyntiä ja naureskelen ihmisten tarvetta käydä kaikkien siellä samaan aikaa… sitten huomaan kiroilevani itse sielä ruuhkassa nauttien jonottamisen ylimaallisesta ihanuudesta.

Muurahainen kantoi aikamoista ruohonkortta pihamaalla kun eilen istahdin sitä katselemaan. Mietin että kuinkahan paljon se stressaa kreikan tukipaketista, alkavista jalkapallon mm-kisoista tai meksikonlahden öljykatastrofista. Mietin että miksiköhän se ei heitä sitä ruohonkortta kyydistä ja lähde etsimään itseään, vaikkapa pihan toiselta laidalta? Riko oman elämänsä rajoja, löydä henkistä itseään ja puhdistaudu entisen elämän taakasta. Ainoastaan siksikö se ei sitä tee, että sillä on vähemmän hermoratoja kuin minulla? Ehkä se miettii näitä kysymyksiä kantaessaan mittakaavaansa nähden 10 kilometrin matkaa henkilöauton painoa kuitenkin tietäen, että ilman työtä ei muurahaisen syömänkään pidä. Ehkä se suunnittelee vallankumousta, tai sitten väsyneenä illan tullen käy hyvissä ajoin nukkumaan, että jaksaa seuraavan työpäivän.

No periaatteessahan elämä on hirmuisen yksinkertaista. Nautitaan jokaisesta päivästä, väreistä, äänistä ja ihmisistä ympärillä. Huonomminkin voisi olla ja asioiden arvon huomaa vasta ne menetettyään. On ihan helppoa olla onnellinen…?

Näin muuten tässä taannoin dokumentin, jossa oli todella köyhä afrikkalainen perhe. Juttelivat siinä olosuhteistaan kärpäsiä naamassa ja peltohiiriä grillaten. Mutta niin kummallista kuin se länsieurooppalaisen kermapeppuyhteiskunnan edustajan silmin näyttikään, he tuntuivat olevan onnellisia. Voisiko tosiaan olla niin, että he olisivat onnellisia?

-Mikko

Tämän blogin kirjoittajan arjen maailma on kääntynyt jokseenkin päälaelleen viimeisen viiden kuukauden aikana, kuten jo vähenevistä blogimerkinnöistäkin on voinut päätellä. Ennen vapaata yksinasujan elämää viettänyt viikonloppuisä on muuttunut suurehkon uusioperheen kotirouvaksi ja talkkariksi remontoituun rintamiestaloon Imatralle. Kasvun paikka se on ollut tämäkin, vaikkakin hiukan aavistamatta muodostunut tilanne. Jos vielä ennen syksyä vastuullani oli työn kunnialla suorittaminen ja poikani Justus hänen luonani käydessään, niin nyt vastuullani on työn ja Justuksen lisäksi osa-aikaisena yksinhuoltajana 7-v ekaluokkalainen tyttö ja 16-v ammattikoulussa opiskeleva poika suurimman osan viikkoa, sekä näillä jumalan hylkäämillä pakkasilla rintamamiestalon lämmitys. Niin ja koira sekä hampsteri.

Vaikka vastuuta on tullut lisää, niin vuorokauteen en kuitenkaan ole saanut enempää tunteja kuin ne 24 ja viikotkin pyörivät vielä 7 päivän sykliä. Ihmisellä on rajalliset voimat ja henkiset resurssit, joten kun arkipäivään lisätään kasvatus ja huolenpito, ruoanlaitto, pyykinpesu, kolmen tulipesän lämmittäminen, koiran lenkittäminen, niin ihan vilpittömästi voin sanoa että oman maailman ulkopuolisten asioiden pohtiminen ja ongelmoiminen on jäänyt vähemmälle. Oma maailmani on siltä osin pienentynyt, mutta toisaalta kokemuspohja elämässäni on laajentunut.

Tämän oman kokemuksen kautta olen päässyt kiinni siihen oivallukseen, että elämäntilanteella voi olla suurikin merkitys siihen, että kiinnostaako ihmistä maailman epäkohdat tai yhteiset asiat. Kukaan ei voi käyttää määräänsä enempää tunteja vuorokaudessa ja jos niistä iso osa kuluu normaaleihin välttämättömiin arkipäiväisiin askareisiin, niin on suuri houkutus oikaista ja tyytyä hankkimaan tieto ympäröivästä maailmasta lööpeistä ja otsikoista. Se passivoittaa ja vääristää maailmankuvaa, mutta se vaan on ikävä realiteetti. Ihan röyhkeästi olen ryhtynyt käyttämään sanaa ”hermoenergia” tarkoittamaan sitä, että kuinka paljon päivässä on älyllistä ja henkistä kapasiteettia käytössä.

On selvää että tämäkin elämänvaihe on minulle tarpeellinen. Ainakaan minun ei tarvitse enää tuntea itseäni mitenkään tarpeettomaksi, vaikka ei tälläinen elämä kovin mielekästä loputtomiin jatkuvana ole. Ja sehän tässä elämässä on varminta, että kaikki inhimillinen loppuu aikanaan. Lapset kasvaa ja elämäntilanteet muuttuu. Bonuksena tästä kaikesta on vielä se, että olen mielestäni päässyt lähelle sellaisten stereotyyppisten kotirouvien mielentilaa, jotka töiden lisäksi hoitavat lapset ja kotihommat kun mies vaan on töissä, että tavallaan ymmärrän sen ahdistuksen. Kun siihen yhdistetään vielä se, että aviomies reissutöistään palaavana on väsynyt ja ei välttämättä ymmärrä arjen pyörittämisen raskautta ja puheenaiheet eivät ole samoja, niin kyllähän siitä ajan kanssa avioeroja ja epäonnistuneita parisuhteita syntyy.

Kokonaisuutta tasapainottaa toki Hanna-Kaisan tilanne. Hän on reissutyöläinen Helsingissä, jossa joutuu olemaan töissä 4 päivää viikossa erossa kodista ja perheestään. Ei se mitenkään kiva tilanne ole ja omat arkiset huolet on helppo laittaa oikeaan perspektiiviin. Yhdessä tätä elämää kuitenkin on päätetty elää, joten taakan jakamalla pystyy kantamaan nelinkertaisen määrän, näin uskon. Haasteet ja niiden hallinta lopulta mittaavat ihmisen kestokyvyn ja itse olen iloinen siitä, että olen pystynyt kasvamaan haasteen mukana ja löytänyt jotain kadotettuja taitoja uudelleen, kuten astianpesukoneen käytön, pyykinpesun ja ruoanlaiton.

Eihän blogini olisi mikään kunnon blogi, jos en väliin kirjoittaisi jotain kevyempää hömppää. Ihan justiinsa näin joulun alla olen hiukan väsynyt olemaan asioista jotain mieltä ja informaatiotulva kaiken arjen taivalluksen välissä tuntuu tukahduttavalta. Maailman tapahtumien seuraaminen on aika raskasta hommaa ja vaatii yllättävän paljon hermoenergiaa. Joskus sitä vaan tarvitsee siirtää katse horisontista eteensä ja lähiympäristöön.

Viikonloppu- ja lomaisänä oman poikani kasvu on käsin kosketeltavaa ja joskus tuntuu että universumi on liian nopeasti viemässä häntä lapsuuden viattomuudesta kohti kovaa aikuisten maailmaa. Vaikka hän vasta koulun vuoden päästä aloittaa, niin siitä huolimatta ohikiitävän hetken jälkeen hän kinuaa jo mopokorttia ja pian saakin olla autokoulua kustantamassa. Niin se tietysti menee ja on mentäväkin, lapset ovat meillä vain lainassa ja maailma ottaa omansa.

Poikalapsen isänä olen saanut elää omaa lapsuuttani hiukan uudelleen. Olen ostanut hänelle kaikki lapsuuteni klassikosarjat dvd:llä, kuten Rasmus nallet, Taotaot, Tohtori Sykeröt muutamia vain mainitakseni ja ajattomuus näillä lastenohjelmilla on taannut suosion myös 2000 luvun lapsella. Pikkuautoja on kertynyt aika nivaska. Isin aikaiset pikkuautot ovat vieläkin pääsääntöisesti ehjiä nykyautojen hajotessa käsiin. Tämä ei suinkaan johdu siitä, että itse olisin ollut leluilleni jotenkin hellempi, vaan lapsuuteni pikkuautot oli tehty vahvasta metallista Ranskassa tai Englannissa, kun nykylelut ovat kevyempää tekoa ja lähtökohtaisesti kaikki Kiinassa tehtyjä. Jopa lasten lelujen kautta on huomannut globalisaation kehityksen ja muutoksen valmistusmateriaaleissa.

Yksi selkeä lelutuoteryhmä minkä olen lapselleni tietoisesti ”myynyt” ovat legot. Tai oikeammin olen ostanut legoja tietoisesti hänelle ja tämä mahtava lelutyyppi on myynyt itse itsensä. On ehkä vähän hassua että minun täyttäessäni tiistaina 33 vuotta, katselen vielä ”sillä silmällä” legopaketteja. En lainkaan ole pitkästynyt siitä ajasta, kun poikani kanssa olemme yhdessä isoja legolaitteita kasanneet. Pakostakin on tullut ajatus että elän osin omaa lapsuuttani uudelleen legojen kautta. Niin lapsekas en sentään ole että ilman poikaani niitä kasailisin, mutta hänen kanssaan olen hyvinkin tykännyt, jopa nauttinut uuden rakentamisesta ja mielikuvituksen käyttämisestä. Eikä kalliidenkaan legopakettien ostaminen ole ollut mikään suuren suuri kynnys, kun olen ostanut niitä jollain tasolla henkisesti myös itselleni.

Legot sinänsä ovat omalla täydellisellä amatöörimäisellä keittiöpsykologialla analysoituna suurenmoisia leikkikaluja. Paketin aukaisu ja ensimmäinen rakennuskerta ohjeen mukaan vaatii lapselta keskittymistä ja ohjeiden seurailua. Hän nauttii työnsä jäljestä kun lelu on valmis ja ymmärtää sen vaatineen rakentamisen vaivan. Hetken lelulla leikitään kunnes se viikon tai kahden päästä puretaan ja osat leviävät muiden lego-osien joukkoon. Vasta sitten alkaa luomisprosessi kun leikkien mukaan syntyy mitä erilaisimpia rakennelmia. En kertakaikkiaan voi käsittää mitään huonoa legoista, sillä ne viehättävät hyvinkin lasta 5 vuotiaasta 14 vuotiaaseen ja satunnaisesti pidempäänkin. Kuten näin isän tapauksessa…

Sen verran pitää tähän loppuun pärähtää, että en lainkaan epäile etteikö joku yliopistomaailman tohtori olisi tehnyt väitöskirjaansa legojen hyödyllisistä vaikutuksista lapsen kasvuun ja kehitykseen. Vähintään tämmöisestä vaikeasta asiasta on täytynyt tehdä gradu tai sitten vaan jonkinsortin muu nollatutkimus. Onhan jokaiselle normaalijärkiselle päivän selvää legojen hyödyllinen mielikuvitusta, luovuutta ja kärsivällisyyttä ruokkiva hyöty. Suosittelen kaikille joulupukeille vilpittömästi pukinkonttiin legoja, vaikka niiden hinta jostakusta kova onkin. Mutta ehkä se hyöty, ajattomuus ja monikäyttöisyys korvaa sen korkeamman hinnan verrattuna johonkin hajoavaan bulkkirihkamaan.

Olen huomannut melkoisen hankalaksi bloggaamisen, kun ei ole järkevää pääsyä nettiin. Järkevällä tarkoitan tietenkin sitä, että pystyy kahvikupin kera eksymään netin ihmemaahan kiireettä. Mutta suinkaan en pienistä kirjoitustauoista ryhdy luovuttamaan itse bloggaamista, vaan ilkeänä ihmisenä aion kiusata satunnaisia lukijoita vastakin. Joskin kirjoittaminen ylipäätäänkin edellyttää sellaista mielentilaa, että jaksaa ottaa kantaa asioihin ja näkee vaivaa mielipiteidensä järjestämiseen.

Syy miksi olen joutunut kiemurtelemaan tietoyhteiskunnan ulkopuolella viimeajat, on muutto. Laskin että vuodesta 2005 alkaen olen muuttanut joka ainoa vuosi. Eli olkoon tämä juuri suoritettu muutto sitten vuoden 2009 kiintiömuutto kohdaltani. Ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2000 asun Joutsenon (nyk. Lappeenranta) ulkopuolella. Siirryin demarien periferiaan Imatralle. Sopivasti maksamaan veroja kaupunkiin, jonka talouden pitkä demarivalta on tuhonnut.

Sitä kyllä ihmettelen näissä muuttamisissani, että miksi tulee muutettua kerran kalenterivuodessa kun niin kovin inhoan sitä jokaisen järkevän ihmisen tavoin. Mutta ehkäpä jotkin asiat elämässä nyt vaan ovat sattumaa ja elämässä reagoidaan vastaantuleviin asioihin eri tavoin, joskus jopa muuttamalla.

Kaiken kiireen keskellä ehdin sentään käymään Imatran seudun vihreiden järjestämässä seminaarissa (IHMISYYDEN ARVO JA HINTA) Imatran valtuustosalissa lauantaina, joka itselleni hyvin vieraana aiheena oli jo senkin takia mielenkiintoinen. Erityisen kiitollinen olin seminaarin annissa siitä, että siinä hienosti kohtasivat teoria ja käytäntö tämän vaikean aiheen taholta.

Yhtenä hauskana kuriositeettinä on tämän pienen päivityksen lopuksi todettava, että Esko ”audimies” Kiesi teeseineen ja eroamisineen on saanut Audi-auton myyntiin pienen pyrähdyksen ylöspäin, vastoin ehkä monien odotuksia. Eikö ole hassua?

-Mikko

Blogia perustaessani päätin etten jumiudu mihinkään yksittäiseen asiaan tai agendaan, vaan kirjoitan fiiliksen niin salliessa kaikenlaisia ajatuksiani. Helposti ulkopuolinen tässä vaiheessa miettii, että miksi se pitää tehdä julkisesti ja jollain psykologilla olisi siihen varmaan joku mielipide, mutta jonkin sisäisen tarpeen tunnen sisältäni löytyvän. Varsinkin kun suomalaiseen mielenlaatuun kuuluu tietynlainen hiljaiselon ihannointi, sekä onnen ja ajatuksien kätkeminen, niin julkinen blogittaminen omalla nimellä on yllättävän vierasta. Poislukien tietysti politiikassa, missä blogit ovat poliitikoille yhä tärkeämpi kanava tavoittaa äänestäjiään. Olen oppinut ajattelemaan, että kun antaa jotain maailmalle, niin sieltä myös saa jotain. Jokaisena päivänä täällä näyttää riittävän lukijoita, joten jonkinlaista merkitystä tunnen ajatuksillani olevan. Vaikka niin ylpeä en ole, että väittäisin ajatuksieni olevan valmiita tai edes oikeita, mutta ainakin ne ovat omiani ja parempaan eivät aivoni kykene.

Ajatusautomaatillekin voi tulla hetkiä, ettei oikein ole mitään sanottavaa tai kirjoitettavaa. Tai siis ajatuksia on pää täynnä, mutta ei halua tai energiaa työstää niitä kokonaisuuksiksi tai mielipiteiksi. Tämä varmaankin on eräs laiskuuden alalaji. Oman pääni olen huomannut toimivan siten, että jos en kirjoita, niin ilman vuorovaikutusta en kovin helposti työstä ajatuksiani loppuun. Tai ainakaan en herkästi kysy kysymystä miksi kun huomaan olevani jotain mieltä 🙂 .

Jos pitkään olen kirjoittamatta mitään, niin ajatukseni viipyvät helpommin viihteellisemmissä aiheissa ja mielikuvitukseni lentää matalammalla. Tästä on suorana seurauksena se, että päivät alkavat juoksemaan nopeammin ja aika vilistää silmissä. Nytkin aivan kesken kirjoittamiseni, tajusin että yksi keino minulla pysäyttää arkinen ajankulu on pysähtyä kirjoittamaan.

Läheskään aina kun valitsen aiheen ja ryhdyn naputtelemaan kirjaimia yhteen valitsemastani aiheesta, lopputulema ei ole alussa täysin kirkkaana mielessäni. Kirjoittaessani ikäänkuin käyn keskustelua itseni kanssa, kyseenalaistan omia mielipiteitäni ja pohdin oikeasti painotuksia. Kirjoitetussa tekstissä ajatukset saavat muodon enkä ole omien aivojeni muistin varassa, vaan piirrän paperille kuvaa mielipiteestäsi tai ajatuksestasi, joka jää kirjoitettuna elämään.

Tälläistä pientä tänään, kylmän kesäkuun päivän kunniaksi.
-Mikko

Pääsiäisenä blogissa on pitänyt vähän hiljaista, mutta mikään ajatusten tonava ei tulvi jatkuvasti. Vaikka maailmassa on monta ihmeellistä ja kummallista asiaa joihin voisin upottaa ”sanalliset hampaani”, niin pienen melankolian vallassa tyydyn perkaamaan omaa itseäni. On nimittäin niin, etten juuri nyt tunne itseäni kovin onnelliseksi ja olen yrittänyt omaan analyyttiseen tapaani miettiä, mistä onnellisuus ylipäätään minulle rakentuu ja löytää niitä juuria, joihin vaikuttamalla voisin olotilaani vaikuttaa. Toimintatapani pyrin yleensä perustamaan järkeen ja älyyn, mutta minulle on ollut erityisesti nuorena vaikeaa hyväksyä tunteiden merkittävä valta yli järjen ja älyn. Tarkoitan etten siis voi päättää olevani onnellinen, vaikka tietäisin ettei onnettomana olemisessa ole mitään järkeä. Samalla tosin muiden ihmisten tarjoamat lohdutukset ovat sananhelinää korvissani ja merkityksettömiä, jos ne eivät avaa minulle uusia reittejä omien tunnetilojeni avaamiseen. Yksi tyhjimmistä asioista mitä minulle voi sanoa, on että ”tiedän miltä sinusta tuntuu”. Voit ehkä tietää, mutta todennäköisemmin et. Ja niin tai näin, se ei sinällään muuta mitään.

Yksi perusongelmista voi ehkä olla maailmankuvani, sillä omien elämänkokemuksieni piiskaamana olen ollut taipuvainen uskomaan että maailma on kova paikka jossa totuus, oikeudenmukaisuus ja vääryys eivät ole objektiivisia asioita, vaan kunkin yksilön tai yhteisön määrittelemiä. Erilaisin syin ja intressein, joko tiedostetuin tai usein tiedostamattomien. Mika Waltari yksinkertaisti tarkoittamani asian raadollisuuden laittamalla Sinuhe – egyptiläisessä heettiläisen suuhun viisaat sanat: ”meille on oikein mitä me haluamme, ja väärin se mitä muut haluavat”. Usein nämä määritykset ovat vilpittömiä, vaikka ne jonkun toisen mielestä ovat epäoikeudenmukaisia. Myös luonnossa perusvoimana toimiva vahvimman laki on osana ihmiskuntaa kaikessa toiminnassa, vaikka usein olemme taitavasti piilottaneet sen erilaisten rakennelmien alle. Oikeudenmukaisuus esimerkiksi on aika usein asia joka pitää voimalla (fyysisellä tai henkisellä) vain ottaa, eikä se lankea minään universaalisena automaationa kenellekään. Jotta asia ei olisi liian yksinkertainen, voi oikeudenmukaisuudestakin kahden ihmisen tai yhteisön välillä vallita erimielisyys. Ja jos näkemyseroista vielä puuttuu vilppi, eli kumpikin osapuoli on näkemyksessään vilpitön, on maa hedelmällinen inhimilliselle konfliktille.

No maailma on kova ja yksilö pieni, mitä sitten? Olen huomannut että koen itseni hyvin usein elämässäni yksinäiseksi. En suinkaan ole niin ylpeä että väittäisin näkeväni maailman sellaisena kuin se on, mutta tämä inhorealistinen maailmankuvani on ollut pienenä lohtuna minulle ja se on minun totuuteni. Samalla olen huomannut sen että yksi keino tuntea onnea on kokea merkityksellisyyttä maailmassa ylipäänsä, tai jollekin vaikka ihan pienessäkin ympäristössä. Ehkäpä ongelman ydin onkin siinä, että en koe useinkaan olevani avuksi, hyödyksi tai iloksi kenellekään poikaani lukuunottamatta, eikä ehkä kukaan todella tunne minua – siitä kiitos toki itselleni. Toisaalta olisi kiva pystyä nauttimaan elämän yksinkertaisista iloista ja antimista ja elää tässä päivässä, mutta minkäs teet jos linnunlaulut tai auringonsäde nyt eivät vaan saa minua tanssimaan ja laulamaan? Onnellinen parisuhdekin kuullostaa kivalta asialta, mutta kun en oikeastaan tiedä mitä se varsinaisesti tarkoittaisi. Ja kyse ei ole kokemuksen puutteesta, kun naimisissakin olen ehtinyt käymään. On surullista olla näin sokaistunut, sillä yksi perustavanlaatuisista opetuksista mitä olen elämässäni saanut, on se että asioiden arvoa ei todella ymmärrä kuin vasta silloin kun ne menettää…

Ja sitten grande finale. Mitä hittoa minä kirjoitan tätä kenenkään luettavaksi? Eikö tässä yhteiskunnassa ole hyve olla valittamatta ja vuodattamatta, kätkeä onnensa sekä onnettomuutensa ja pitää suu kiinni, kun meillä nyt objektiivisesti ottaen menee maailman mittakaavassa hyvin? Kuvittelen jo jonkun viisaan intellektuellin naureskelevan tämän kaltaiselle vuodatukselle vain suoristaakseen baskeriaan… mutta kun en ihan oikeasti välitä. Vastuu on lukijan jos tänne tulee, sillä tämä on terapiaa minulle.

Mutta hei, tiedän että päivä tulee huomennakin, se on pitkälti tämän päivän kaltainen paitsi että se on torstai, eli enemmänkin kahden viikon takaisen torstain kaltainen. Niin se menee. Lottovoitto voisi piristää, vaikka raha sinänsä on minulle väline ja itseisarvoltaan tuhkaa. Eteenpäin sanoi mummo lumessa.

Poikani tuli pääsiäispyhiksi luokseni ja olin rakentanut monenlaisia suunnitelmia siitä, mitä aiomme pitkänä pääsiäisviikonloppuna tehdä. Mutta yleensä mitä enemmän asioita suunnittelee, sitä enemmän suunnitelmat muuttuvat (tai ainakin tuntuvat muuttuessaan siltä) ”meistä riippumattomista syistä” ja tässä tapauksessa siksi, kun pojalla on perinteinen kevätpöpö ja kuume. Joten pitkäperjantai menee ainakin sisätiloissa.

Pojan pelatessa Lego Star Wars:ia ajattelin virittää itseäni kristillisiin pääsiäisfiiliksiin katsomalla kaksi jeesuselokuvaa… asiaan luo kontrastia se seikka, että en kuulu kirkkoon enkä millään lailla ole uskovainen ihminen. Toisaalta se ei kuitenkaan estä minua nauttimasta ja aistimasta länsimaisen kulttuuriperinnön antimista. Tässä tapauksessa siis pääsiäisen kunniaksi Jeesuksesta. Ja on tässä vielä sekin, että mitkään muut kuin nämä kaksi jeesuselokuvaa eivät kiinnosta pätkän vertaa kaikista jeesuselokuvista.

Ensimmäinen elokuva jonka aion katsoa on Passion of the Christ joka on väkivaltainen ja raaka elokuva. Olen kerran tuon elokuvan nähnyt aikaisemmin ja se teki minuun suuren vaikutuksen. Itseasiassa tunneryöpytys oli aika kokonaisvaltainen, kun visuaalisesti ja mielikuvien tasolla kaikki uskontotuntien jeesustarinat konkretisoituvat parituntisen aikana. Voi olla miehenä vähän nössöä tunnustaa että moinen elokuva sai silmät kostumaan ja jalat veteliksi, mutta olen onnellinen kyvystäni eläytyä elokuviin ja tuntea sekä aistia niiden tarinaa monella tavoin. Erityisesti tässä elokuvassa kristuksen kärsimys konkretisoitui ja hänen uhrauksensa mittavuus tuntui luissa ja ytimissä. Hienona yksityiskohtana Jeesuksen äidin tuska kun poika kantoi ristiä omaan kuolemaansa. Erityisesti se leikkaus jossa äiti näki ristiä kantavan Jeesuksen omana pikkupoikanaan. Ehkäpä hienoimpia kohtauksia elokuvahistoriassa.

Vastapainoksi ajattelin katsoa toisen mahtavan Jeesuksen elämää sivuavan filmatisoinnin, jonka loppukohtaus ei jätä ketään kylmäksi ja saa hymyn huulille. Kyseessähän on mestariteos nimeltä Life of Brian eli suomeksi Brianin elämä. Tämä elokuva on hyväntuulisuudessaan eeppistä luokkaa.

Nyt elokuvien pariin. Hyvää pääsiäistä rakas vieras.

Tässä muuten tuon Allways look on the bright side of life – loppulaulun sanat. Kohtaus jossa ristiinnaulitut yhdessä alkavat laulaa siitä, että aina pitäisi katsoa elämän valoista puolta oli legendaarinen hyväntuulisuudessaan…

Some things in life are bad
They can really make you mad
Other things just make you swear and curse.
When you’re chewing on life’s gristle
Don’t grumble, give a whistle
And this’ll help things turn out for the best…

And…always look on the bright side of life…
Always look on the light side of life…

If life seems jolly rotten
There’s something you’ve forgotten
And that’s to laugh and smile and dance and sing.
When you’re feeling in the dumps
Don’t be silly chumps
Just purse your lips and whistle – that’s the thing.

And…always look on the bright side of life…
Always look on the light side of life…

For life is quite absurd
And death’s the final word
You must always face the curtain with a bow.
Forget about your sin – give the audience a grin
Enjoy it – it’s your last chance anyhow.

So always look on the bright side of death
Just before you draw your terminal breath

Life’s a piece of shit
When you look at it
Life’s a laugh and death’s a joke, it’s true.
You’ll see it’s all a show
Keep ’em laughing as you go
Just remember that the last laugh is on you.

And always look on the bright side of life…
Always look on the right side of life…
(Come on guys, cheer up!)
Always look on the bright side of life…
Always look on the bright side of life…
(Worse things happen at sea, you know.)
Always look on the bright side of life…
(I mean – what have you got to lose?)
(You know, you come from nothing – you’re going back to nothing.
What have you lost? Nothing!)
Always look on the right side of life…

Viikonloppu piti sisällään kaikenlaista raskasta miehistä ponnistelua, kuten sohvankantelua ja autolla-ajelua, joten meni maanantaikin röyhkeästi blogia laiminlyöden ;). Virkistävintä oli tietysti huomata orastavia vanhuuden oireita, kuten kipeytyneitä lihaksia ja alaselkää. Odotan vaan sitä viidenkympin ikää, jonka jälkeen voi perustellusti todeta olevansa kuollut jos aamulla ei mihinkään koske.

Viikonloppuna ei uutisrintamallakaan ole sattunut mitään kummallista, samaa lamaa siellä ja täällä. Jotkut kansanedustajat sentään huomasivat että kuntatalous sentään on menossa perseelleen. Yllätys!

Itse kaupunginvaltuutettuna huomasin konkreettisesti eron valtion ja kuntien välillä. Tuo ero ei juurikaan näyttäydy tavalliselle ihmisille arjessa ja ihmiset eivät nää näillä asioilla eroa. Jos vaikkapa valtio alentaa tuloveroa ja samaan aikaan oma kotikunta nostaa, niin ihmiselle ei jää senttiäkään enempää rahaa. Kunnallisveron nosto myös koettelee kaikkein köyhimpiä veroa maksavia, sillä siitä ei ole vapautettu kukaan de-facto veroa maksava (työtönkin maksaa työttömyyskorvauksesta veroa, itseasiassa suhteessa työtön maksaa tulostaan eniten veroa – enemmän kuin eläkeläiset). Valtionveroa nimittäin ihmiset maksavat vasta tietyn bruttotulon jälkeen, eli verokortissa olevan veroprosentin pitää olla enemmän kuin oman kunnan kunnallisvero. Mutta niin tai näin, kyseessä on kaksi eri rahapussia. Ja tosiaankin usein voi olla tilanne että ”verot alenee” vaikka kuntatalouden takia ne oikeasti nousevat. Monimutkaista? Palaan tähän aiheeseen jahka kerkeän.

Löysin ”pöytälaatikosta” vanhoja kirjoittamiani tekstejä vuosilta 1992-1993 jolloin olin joulukuun lapsena 15-16 vuotias. Tuossa iässä ihminen luonnollisesti on korostetun angstinen ja mielipiteet ovat joko yltiöfilosofisia, tai sitten erityisen mustavalkoisia. Elämässä vastuut eivät vielä ole päässeet vaikuttamaan maailmankuvaan ja ruokahuolto pelaa, sekä pyykit pesee joku muu. Samalla kuitenkin halutaan että omat mielipiteet otetaan vakavasti ja sanomattomasti ärsyttää, jos joku vanhempi ihminen sanoo että ”olet vielä niin nuori”. Muistan vielä itseni tuossa iässä ja en voi olla hymyilemättä silloiselle Mikolle.

Ensimmäinen teksti jonka tuon lukijoiden iloksi, on sopivan vaatimattomasti ”julistus” ja vieläpä salanimellä allekirjoitettu 🙂

– JULISTUS –

Homo Sapiens. Ajatteleva ihminen. Ajatteleeko ihminen todella? Kuinka luova ihmismieli loppujen lopuksi on? Olemmeko me jokainen persoonallisia ja ainutkertaisia vai vain samojen iänkaikkisten kaavojen noudattajia? Ohjaako meitä järki vai vietti?

Kirjaimmellisesti me olemme kai persoonallisia ja ainutkertaisia. Olemme yhtä ainutkertaisia kuin koivunlehdet tai lumihiutaleet. Synnymme ja kuolemme, aina samojen kaavojen mukaan. Normaali ihminen ei tee mitään mitä ei joku olisi tehnyt jo aikaisemmin. Teemme samoja virheitä ja töppäyksiä mitä muut ovat aikaisemminkin tehneet. Oppimiskykymme on marginaalinen muissa kuin viettikäyttäytymistä tukevissa asioissa. Kuljemme elämän rataa, itse emme valitettavasti ole junamme kuljettajia. Järkikin kulkee junan viimeisessä vaunussa.

Huvittavaa että väitämme itse ohjaavamme elämäämme järjellämme. Planeettamme on vakavissa vaikeuksissa, kiitos älymme. Järjen ja älyn laulua laulellen kaivamme omaa hautaamme tuhoamalla maapalloa ja taistelemalla kaikin keinoin luontoa vastaan. Olen ylpeä että olen Homo Sapiens.

Fizban the Fabulous

Selvästikin kantavana ideana on ollut se havainto, että ihminen ylivertaisuudestaan ja älystään huolimatta toimii järkikerroksen alla hyvin primitiivisesti ja itsekäästi. Havainnot siitä että ihminen ei toimikaan muita ihmisiä tai luontoa huomioonottaen, ainakaan kovin usein tai lähtökohtaisesti on selvästikkin aiheuttanut tuskaa nuoressa miehessä.

Mutta on hassua huomata että jo nuori Mikko on pohtinut ihmisen paikkaa tällä planeetalla suhteessa eläimiin ja luontoon, kuten jo kahdesti tässäkin blogissa. Selvästi tunnistan sellaisia ajatuksen siemeniä vanhoista teksteistäni, ylläoleva mukaanlukien, jotka ovat edelleenkin osa minua ja vaikuttavat jossain määrin ajatuksissani ja maailmankuvassani edelleen.

Aika fatalistinen näkyy myös maailmankuvani olleen ja selvästikään en odottanut että ihminen näennäisestä sivistyksestä huolimatta olisi ”deep down” kovin oppimiskykyinen. Merkittävä piirre on myös orastava vihreys, jonka olin imenyt itseeni yläasteelta ja lukiosta. Elettiin aikaa jolloin tiedettiin että ”öljy loppuu” jonain tiettynä vuonna, ja että otsonikerros tuhoutuu. Voipi olla että myöhemmin voimakkaasti minussa vaikuttanut anti-vihreys sai kipinänsä siitä, että öljy ei loppunutkaan silloin kun luvattiin, eikä otsoniaukkokaan ollut sen suurempi ongelma. Muista kyllä hyvin aika kovatkin pelottelut aiheesta. Varmaan myöhemmin mietin näitä asioita huomasin että ”ei nekään opettajat helvettiäkään tienneet”.

Minulla on näitä tekstejä lisääkin ja postailen niitä tänne, kun innostun analysoimaan itseni kautta nuoren angstin ja vanhemman viisaan ihmisen ikuista problematiikkaa. Nyt on lähdettävä Helsinkiin, joten blogia päivitän seuraavan kerran maanantaina.

Mahdollisille lukijoille huomiona se, että kirjoittaja on mies ja pikkukaupungin poika. Joten joskus jutut saattavat hämmentää pienuudellaan. Tätä ei pidä säikähtämän, sillä korkealentoisuuttakin löytyy kun fiilis sallii.

Monet meistä kriisiytyvät kolmenkympin korvilla. On eletty nuoruus, on kasvettu vastuuseen ja vakiinnutettu elämä stabiiliin tilaan. Ja edessäpäin häämöttää väistämättä muuttuminen keski-ikäiseksi. Eli yleensä on opiskelut käyty, jälkikasvuakin on ja lisäksi yleensä lainat. Eletään kiireistä ja ylläpitävää vaihetta elämässä, jossa itsekyydelle ja minä-ajattelulle ei juuri ole sijaa. Oma aika on kortilla ja kaikki tekeminen keskittyy parisuhteen, perheen ja arjen hoitamiseen. Ja ajan kulumisen merkit ovat peilinä lapsessa joka päivä.

Näissä asioissa on paha antaa tai ottaa vastaan neuvoja. Jokainen käy oman kolmenkympin kriisinsä lävitse hyvinkin henkilökohtaisella tavalla. Ollaan iässä jossa tuntuu että nyt on tehtävä asioita, tai ne jää tekemättä. Jotkut miehet aloittavat ”rajut” tai ”äijämäiset” harrasteet, kuten lentolupakirjat tai laskuvarjohypyt arjen vastapainoksi. Jotkut aloittavat hillittömän pettämisen todistaakseen itselleen että ovat vielä käypää kamaa ”muidenkin” naisten/miesten silmissä.

Itse olen 32 vuotiaana sellaisessa vaiheessa, että kuolema ei enää varsinaisesti puhuttele. Tosin olen eronnut ja yksin, saaden olla poikani kanssa rajoitetusti tämän asuessa äitinsä perheen luona vakituisesti, joten kukaan ei ole mitenkään riippuvainen minusta. Olen vastuussa vain itselleni ja rajallisesti pojalleni. Kuolemanpelon kanssa olen siis sinut, mutta asia oli erilainen ollessani avioliitossa ja kokiessani vastuun erittäin konkreettisena ts. ”en voi kuolla”.

Mitäpä tahdon sanoa? En mitään. Tai ehkä sen että ihmisen on itse päästävä sinuiksi universumin kanssa. Me olemme täällä rajallisen ajan ja se aika on jaettavissa erilaisiin vaiheisiin. Ja lapsetkin ovat vain lainassa.

Kategoriat