Kaksinaismoraali tai kaksoistandardi tarkoittaa ristiriitaa yksilön tai yhteisön vaatimusten ja omien tekojen välillä, erilaisten siveysvaatimusten esittämistä kahteen eri ryhmään kuuluville.

Termillä viitataan mihin tahansa mielipideasetelmaan, jossa on yhdelle ryhmälle on erilaiset säännöt verrattuna toiseen ryhmään. Yleensä erotteluun ei ole mitään järkevää syytä. Kaksoistandardi on jonkin instanssin toimintatapa, jossa tietty käyttäytyminen hyväksyttään tai kielletään yhdeltä ryhmältä, mutta pidetään sopimattomana tai tabuna kun kyseessä on toinen ryhmä.

Ihminen on heikko ja jokaisella on oman elämänsä viitekehyksessä vaara sortua kaksinaismoralismiin eli arkipäiväisesti siihen, että vaatii jotain tai neuvoo toista jossain asiasta olematta itse valmis ”elämään niinkuin saarnaa”. Ympärillämme on varmasti ihmisiä jotka auliisti neuvovat meille kuinka toimia tai tehdä, itse kuitenkin välittämättä juurikaan noudattaa muille asettamiaan vaatimuksia.

Yhteiskunnan tasolla olen monesti piikitellyt ay-liikettä siitä, että se kovin mielellään on olevinaan työläisen puolella, vaikka todellinen edunvalvonta keskittyy etuoikeutettuihin vakituisiin työntekijöihin. Oikeassa elämässähän ay-liike kilpailee melkeinpä enemmän keskenään kuin työnantajaa vastaan vakituisen työväen palkankorotuksissa ja eduissa, vaikka suuremman palkan hintana surullisen usein on ollut irtisanomisia ja määräaikaisen työväen yhä laajeneva hyväksikäyttö.

En lainkaan ihmettele demareiden rypemistä oppositioajan pituuteen nähden yllättävän pienissä kannatuslukemissa, sillä köyhän, heikon ja työläisen aseman puolustaminen näyttäytyy oudossa valossa samalla kun johtavat demarit sijoittavat aktiivisesti pörssiin, ovat vuokratyöfirmojen osaomistajia tai puolustavat suorassa televisiolähetyksessä 700 000 euron vuosipalkkaa eläkefirman johtajalle.

Demareiden ja ay-liikkeen kaksinaismoralimi kiteytyykin kätevästi paperiliiton johtajaan Jouko Ahoseen (sd), joka hiljattain A-studiossa suu vaahdossa puolusti 700 000 euron vuosipalkkiota eläkeyhtiö Varman johtajalle. Puolustipa vielä johtajan oikeutta saada bonuksiaan myös tappiollisina vuosina. Miksei puolustaisi, sillä hän itse on hallituksessa ollut asiaa siunaamassa. Pitäähän työstä maksaa työmiehen palkka. Asian tekee vain naurettavaksi se, että tämä sama Ahonen on suu vaahdossa taistellut johtajien bonuksia ja mittavia palkkioita, sekä kapitalistin ahneutta vastaan vuosikaudet liiton takki päällä. Mutta sitä laulua laulat kenen leipää syöt ja ei Ahosen hallituspalkkiot Varmasta varmaan ihan pienet ole, kun ne johtaja Vuoriollakin ovat 250 000 / v… Tosin ei tätä varman hallitusjäsentä Ahosta ole ollenkaan haitannut kasvoton kapitalismi (=varman suunnaton sijoitusomaisuus) kun on pitänyt voittoa tavoitella sijoituksille. Ay-johtaja Ahosta tämä taas on haitannut, mutta ei kait kukaan voi olettaa että iltapäivällä ja aamupäivällä samoista asioista lausutut mielipiteet olisivat vertailukelposia, varskin jos rooli on ruokatunnilla vaihtunut?

Maassa on syntynyt keskustelua armeijan tulevaisuudesta ja erityisesti siitä, pitäisikö reserviä tai yleistä asevelvollisuutta kaventaa. Keskustelun taustalla on pienemmät ikäluokat, suuremmat asevelvollisten ongelmat ja keskeytykset sekä ihan perustavanlaatuinen kysymys eli resurssien riittävyys, suomeksi raha. Aikuisten pyssyleikit ovat kalliita.

Voin tiivistää inhorealistiset faktat tähän alkuun. Jokainen historiankirjansa lukenut tietää, että rauha ei ole pysyvä asiantila. Pitkä rauha toki tuo ihmisille helposti sen käsityksen, että ihminen olisi vihdoin jo viisastunut ja tappamisen sijaan halaisi lajitoveriaa, tai ylipäänsä ratkoisi asioita sovinnossa ja älyllisesti, ilman turhaa vihaa, katkeruutta tai välinpitämättömyyttä. Menemättä ihmisen perusluonteeseen sen syvemmälle, tyydyn suosittelemaan Mika Waltarin Sinuhe egyptiläistä jossa kirjailija kertoo ihmisluonteesta paljon enemmän kuin minä koskaan osaan.

Historia on opettanut, että mikäli jollekin alueelle muodostuu valtatyhjiö, se tulee luonnostaan ja ajastaan täyttymään. Joku pikkunapoleon katsoo karttaa ja toteaa että on aika ottaa tuo alue suojelukseen. Suomelle tai millään muullakaan itsenäisellä valtiolla ei ole mahdollisuutta olla ilman uskottavaa maanpuolustusta, mutta tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että meidän pitäisi kyetä torjumaan koko Venäjän armeija totaalisessa sodassa. Meidän armeijan ainoa tarkoitus on tehdä suurvaltapoliittisissa laskelmissa tämä suomeksi kutsuttu maa-alue niin kalliiksi valloittaa, ettei sitä mahdollinen hyökkääjä viitsi lähteä tekemään. Viimeisin suuri taistelumme nosti valloituksen hinnan Neuvostoliitolle niin korkeaksi, että vaatimukset ”totaalisesta antautumisesta” muuttuivat oikeiksi rauhanneuvotteluiksi, joissa kuitenkin saavutettiin suhteellisen hyvät tulokset ja yhteiskuntamme pystyi kehittymään länsimaiseksi demokratiaksi. Talin ja Ihantalan alueella armeijamme teki sen mikä sen tarkoitus on: nosti maan miehittämisen hinnan niin korkeaksi, että Stalin siirsi katseen muualle.

The Battle of Tali-Ihantala, along with other Finnish victories achieved during the period, finally convinced the Soviet leadership that conquering Finland was extremely hard, and not worth the cost. The Red Army had concentrated what was thought to be an overwhelming force against Finland and failed.[3]

Kaikessa armeijakeskustelussa meidän pitää aina muistaa geopoliittinen asemamme. Olemme aina olleet merkittävän sotahistorian omaavan suurvallan rajanaapuri, joka ei jaa kanssamme samanlaisia demokratisia tai ihmisoikeudellisia arvoja ja jossa ollaan ylpeitä omasta suurvaltahistoriasta. Erityisesti tämä pitää muistaa jos tilannettamme verrataan Ruotsiin, jonka geopoliittinen asema on kokonaan toisenlainen. Ylipäänsäkään en ymmärrä halua verrata meitä Ruotsiin missään muussakaan asiassa, sillä lähtökohtamme on tyystin erilainen. Maailma on muuttunut dramaattisesti toisenlaiseksi, mikäli meitä uhataan mistään muusta suunnasta kuin idästä. En tarkoita että Venäjän federaatio nyt päättäisi vaan sotia kanssamme, mutta riskejä tulevaisuudessa on – varsinkin kun muistetaan että edellisestä sodasta on vasta 66 vuotta.

Armeijan uudistamisen yhteydessä kenraaleilla ja sotilastutkijoilla on varmaan parhaimmat näkökulmat siihen, minkälainen maanpuolustus pitäisi olla. Poliitikoilla sitä ei valitettavasti ole, joten sotilashenkilöstöä on syytä kuunnella. Saksakin olisi voittanut toisen maailmansodan tai muokannut euroopan tyystin erilaiseksi, mikäli kenraalit olisivat saaneet tehdä työnsä Hitlerin sekaantumatta.

Mielestäni koko maan puolustaminen on maanpuolustuksen lähtökohta ja se vaatii suhteellisen suurta reserviä tai vahvaa liittolaista. Tällä hetkellä näen kaksi päävaihtoehtoa: lähes nykymuotoinen kaikille (tasa-arvon kannalta myös naisille pitää saada jokin pakollinen palvelusmuoto, mikäli nykymallissa pysytään) pakollinen asevelvollisuus tai palkka-armeija ja liittyminen natoon.

Sotaleikit ja vapaaehtoisuus ovat siitä huono yhtälö, että sota ei ole kivaa ja ei oikein voi olla mahdollista, että sodan syttyessä kysyttäisiin jokaiselta että haluaako hän sotia vai pelailla pelikonsolia kotirintamalla. Sotaleikit kun lakkaavat olemasta leikkiä siinä vaiheessa, kun rajan yli tulee vieraan valtion sotilaita polttamaan ja ryöstämään kotejamme tai raiskaamaan ja tappamaan läheisiämme. Sota ei ole kaunista, se on ikävintä maailmassa. Armeija on sitä varten, että sotaa ei tulisi.

Eduskunta hyväksyi eilen luvat kahdelle ydinreaktorille. Päätös oli odotettu, vaikka kyseessä oli eduskunnan viitekehyksessä harvinainen omantunnon kysymys eli puoluekurista vapaa äänestys. Äänestyksessä hallitusrintama ja oppositio hajosivat, mutta selkeä kannatus uusilla luvilla oli. Edustuksellisessa demokratiassa enemmistö päättää ja siihen siis on tälläkin kertaa tyydyttävä.

Minua lisäydinvoima ei tunnetasolla heilauttele, sillä olen ollut aikaisemmin hyvin voimakkaastikin ydinvoimamyönteinen vaikkakin nykyään suhtaudun asiaan paljon kriittisemmin. Tämän maan sähkönkulutuksesta kotitalouksien ulkopuolella on 78%, eli kotitalouksien sähkönkulutus tulisi katetuksi yhdellä ainoalla ydinvoimalalla. Tästä johtuen olen itse ollut aika allerginen yksittäisten ihmisten syyllistämiselle sähkönkulutuksesta, varsinkin kun muistetaan vielä se, että kodin energiankulutuksesta 50% hörppää lämmitys…pitkä talvi nääs. Todellinen sähkönkuluttaja on teollisuus, erityisesti metalliteollisuus. Kun puhutaan sähkön säästämisestä, niin käytännössä teollisuuden pitäisi tehdä merkittäviä säästöjä sähkönkulutuksessaan jotta säästöllä olisi jotain merkitystä. Toisaalta tässä asiassa kapitalisti on ystävämme: mikään tehdas ei varmasti halua kuluttaa enempää sähköä kuin on pakko, sillä jokainen watti maksaa rahaa.

Ydinvoimaloiden työllistävää vaikutusta on hehkutettu. Olkiluodon iisakinkirkosta olemme huomanneet, että työllistävä vaikutus on jossain muualla kuin Suomessa. Rakennusmiehiä virtaa kiinasta asti rakentamaan meille kaikkein turvallisinta laitosta ikinä. Rakennusvaiheessa voimalat mittaluokastaan huolimatta työllistävät vain vähän suomalaisia. Kun laitokset ovat valmiita ja tuottavat energiaa, niin väitetään että tämä olisi avain metsäteollisuuden säilymiseen Suomessa. Erityisesti olkiluotoa hallinnoivan teollisuuden voiman omistuspohjassa on kaikki metsäyhtiöt ja kemira. Ydinvoimaloiden pohjalla on ns. Mankala-sopimus, joka mahdollistaa ydinvoimalayhtiön osakkaiden ostaa ydinsähköä osuutensa verran omakustannehintaan, eli merkittävästi alle markkinahinnan. Tämän halvan energian väitetään olevan se kivijalka, mihin teollisuuden ja työpaikkojen säilyminen on ankkuroitu.

Itse en näe että metsäteollisuuden omistusosuudet ydinvoimaloista takaavat meille ainoatakaan työpaikkaa. Päinvastoin. Jos metsäyhtiö katsoo että tehdas X ei kannata tarpeeksi, niin uusien ydinvoimaloiden valmistuttua sellainen kannattaa lakkauttaa, koska sitten tuon tehtaan kuluttama sähköosuus vapautuu yhtiölle myytäväksi sähköpörssiin. Ja kuulkaa sähkö se on bisnestä tulevaisuudessa, siitä saa hyvät katteet. Jos joku lukijoista ikinä kuvitteli että oma sähkölasku pienenisi ydinvoimaloiden myötä, niin voin vakuuttaa että niin ei tule koskaan tapahtumaan. Ydinvoimaloissa osakkaina olevat sähköyhtiöt myyvät sähköään edelleen markkinahintaan, mutta mankalasopimuksen myötä saavat ydinvoimalasähköstään paremman katteen. Kyllä se pieni talonlämmittäjä Mikko Kokko edelleen maksaa kaiken aikaa isompia sähkölaskuja, riippumatta tapaa tai hintaa jolla se sähkö on tuotettu.

Lopuksi voisin todeta sen, että Fennovoiman reaktorin tuottamasta sähköstä 34% menee saksalaiselle energiayhtiölle, eli katteet ja rahat menevät Saksaan. Julkisesti voisin myös kummastella sitä, miksi Kesko ja S-ketju – siis ne kauppaketjut haluavat omistaa ydinvoimalan tuottamasta sähköstä n. 2% kumpikin? …tai siis rahahan siellä haisee, kaupankin kannattaa omistaa ydinvoimalaa, koska sähkö on bisnestä!

Ps. Rannalle jäänyt Fortum (valtio-omisteinen, muistatteko) investoi voimakkaasti sähköntuotantoon Venäjällä. Tarkoitus olisi tuoda sähköä Suomeen, ihan bisneksenä. Kumma investointi, jos näiden ydinvoimaloiden piti pysäyttää tuontisähkö…

Loppukaneetti: paskanlatvat nämä ydinvoimalat vähentävät mitään fossiilista kulutusta. Energia ja sähkö on bisnestä ja energiaa nyt vaan tarvitaan kaiken aikaa enemmän ja energian hinta tulee kaiken aikaa nousemaan. Ydinvoimala on kiva tapa tuottaa energiaa, kun se tuottaa sitä tasaisesti ja paljon. Tietää omistajilleen kivoja rahavirtoja.

Elena muuten kävi Tsernobylissä. Kivoja kuvia aavekaupungista.

Kesä on ovella ja ihmiset mylläävät puutarhoissa, leikkaavat ruohoa ja inspiroituvat luonnon aloittaessa kauneimman vaiheensa vuodesta. Kevät on nuoruuden aikaa ja se saa meidät vähintään tiedostamatta olemaan enemmän hyväntuulisia. Jopa täällä Imatralla ihmiset ovat ilmeikkäämpiä ja vähemmän kärsiviä, kun aurinko paistaa ja luonto pursuaa elämää.

Omassa sielussani olen herännyt taas kummastelemaan elämää ja maailmaa. Olen aina tuntenut elämässäni päämäärättömyyttä. Minulla kolmenkympin kriisi jäi  olemattomaksi tussahduksesi, joten on aivan luonnollista ja oikein jos pysähdyn vakavamminkin miettimään elettyä elämää, tiedostaen sen joskus loppuvan ja ryhtyen ongelmoimaan mitä vielä voisin saada aikaan ja missä olosuhteissa. Ei siihen neljäänkymppiin enää pitkä matka ole ja onhan ihmisen jotenkin hikoiltava ulos se tuska, mikä räpsähtää naamalle elämän rajallisuuden ymmärtämisen myötä 😉

Voisin ostaa velaksi moottoripyörän ja ratsastaa taivaanrantaan etsimään itseäni! Lentolupakirja jotta voisin tuntea taivaan vapauden? Laskuvarjohyppyä, jotta voisin  turvallisesti kokea äiti maan suuren kaipuun saada poika takaisin syliinsä? Ulkomaille katsomaan pyramideja, jotta voisin hiljentyä ihmettelemään ihmisen vuosituhansia vanhaa tarvetta jättää jälkeänsä maailmaan? Ehkä tekisinkin jos olisi rikas… mutta eivätkö monet ökyrikkaat sorru huumeisiin ja etsi elämän merkitystä sieltä… ei kiitos siis. Mutta eikö minun jotenkin pitäisi todistaa itselleni, että olen vielä nuori ja pystyn mihin vaan ja että jokaisen ihmisen perusoikeus on olla onnellinen jokainen hetki ja elää itseään varten mielitekojaan seuraten? Plääh.

Onnellisuus on asennekysymys vai onko? Osaksi varmasti on, vaikka mielestäni se ei ole pelkästään asennekysymys. Ihmisen tunnemaailma on vaikeasti hallittava,  järkipuolesta irrallaan oleva osa minuuttamme. Minä en voi päättää kuinka tunnen, mutta asenne ratkaisee näkökulman josta asiaa katsoo ja sitä kautta on mahdollista vaikuttaa tunnemaailmaansa. Klassisella vesilasiesimerkillä terästäen: puoliksi tyhjä vai täynnä?

Tällä hetkellä minulla on elämään yleensä aika kummasteleva asenne. Ei suinkaan sen takia että olisin ylimielinen ja katsoisin pystyväni tarkastelemaan asioita suuremmasta näkökulmasta tai korkeammalta kuin kukaan muukaan, vaan lähinnä itselleni ja omille valinnoilleni hymähtelen. Olen elämässäni huomannut mahdottomaksi minkään järkevän tasapainon saamisen elämääni. Vihaan muuttamista, mutta olen muuttanut viiden vuoden aikana viisi kertaa, viimeisimmän kerran täydellisestä vapaudesta yhtä täydelliseen  olosuhteiden kahlitsemaan vapaudettomuuteen. Sama trendi on  läsnä kaikessa tekemisessäni: vihaan ruuhka-aikoina kaupassa käyntiä ja naureskelen ihmisten tarvetta käydä kaikkien siellä samaan aikaa… sitten huomaan kiroilevani itse sielä ruuhkassa nauttien jonottamisen ylimaallisesta ihanuudesta.

Muurahainen kantoi aikamoista ruohonkortta pihamaalla kun eilen istahdin sitä katselemaan. Mietin että kuinkahan paljon se stressaa kreikan tukipaketista, alkavista jalkapallon mm-kisoista tai meksikonlahden öljykatastrofista. Mietin että miksiköhän se ei heitä sitä ruohonkortta kyydistä ja lähde etsimään itseään, vaikkapa pihan toiselta laidalta? Riko oman elämänsä rajoja, löydä henkistä itseään ja puhdistaudu entisen elämän taakasta. Ainoastaan siksikö se ei sitä tee, että sillä on vähemmän hermoratoja kuin minulla? Ehkä se miettii näitä kysymyksiä kantaessaan mittakaavaansa nähden 10 kilometrin matkaa henkilöauton painoa kuitenkin tietäen, että ilman työtä ei muurahaisen syömänkään pidä. Ehkä se suunnittelee vallankumousta, tai sitten väsyneenä illan tullen käy hyvissä ajoin nukkumaan, että jaksaa seuraavan työpäivän.

No periaatteessahan elämä on hirmuisen yksinkertaista. Nautitaan jokaisesta päivästä, väreistä, äänistä ja ihmisistä ympärillä. Huonomminkin voisi olla ja asioiden arvon huomaa vasta ne menetettyään. On ihan helppoa olla onnellinen…?

Näin muuten tässä taannoin dokumentin, jossa oli todella köyhä afrikkalainen perhe. Juttelivat siinä olosuhteistaan kärpäsiä naamassa ja peltohiiriä grillaten. Mutta niin kummallista kuin se länsieurooppalaisen kermapeppuyhteiskunnan edustajan silmin näyttikään, he tuntuivat olevan onnellisia. Voisiko tosiaan olla niin, että he olisivat onnellisia?

-Mikko

Pohjoismaat yhdessä sitä, tai pohjoismaat yhdessä tätä. Suomalaiset tapaavat ajatella, että kun maailmassa tapahtuu jotain, niin pohjoismaiden pitäisi ikäänkuin yhdessä pyrkiä vaikuttamaan asioihin. Tavataan ajatella että pohjoismaat olisivat jotenkin samankaltaisia. Totta on, että meillä on joiltakin osin samankaltainen demokratia ja joiltain osin samankaltainen hyvinvointiyhteiskunta. Mutta siihen Suomen ja muiden pohjoismaiden samankaltaisuudet loppuvatkin. Väitän että Suomi on pohjoismaisittain aika orpo ja erilainen. Kansainvälisessä politiikassa, energiakysymyksissä ja senkaltaisissa asioissa meidän on mielestäni turha haikailla pohjoismaisen yhteistyön perään.

Suomi on luonnonvaroiltaan hyvin köyhä maa. Täällä ei ole merkittävää kaivostoimintaa, ei energian kannalta tärkeää vesivoimaa ja geopoliittisesti meillä on pitkä yhteisraja suurvallan kanssa. Meillä on muita pohjoismaita lyhempi kasvukausi ja mannerilmastosta johtuen potentiaalisen kylmiä talvia. Hyvinvointivaltiomme pohja on paljon huterammalla pohjalla kuin muissa pohjoismaissa, sillä ainoastaan teknologian kautta tuleva osaaminen ja sitä kautta maahan tuotujen luonnonvarojen jalostaminen mahdollisimman pitkälle on melkeinpä ainoa mahdollisuutemme ylläpitää hyvinvointivaltiota. Hyvänä esimerkkinä pidän vaikkapa tuulivoimaloita: niitä ei hirmuisesti pysty Suomeen rakentamaan, mutta kotimainen tuotanto ja tuotekehitys on tärkeää polkaista kunnolla käyntiin. Ehkä tulee aika kun meistä voi tulle ”tuulienergiatietämyksen” viejiä. Näin me toki joudumme ostamaan tuulivoimaloihin tarvittavat raaka-aineet, mutta voimme kehittää niistä ensiluokkaisia tuulivoimaloita maailmanmarkkinoille. Pitää muistaa että kaikki hyvinvointi syntyy työstä: joko omasta tai jonkun muun tekemästä. Asunnot eivät lämpene ajatuksen voimalla eikä ruoka ei kävele jääkaappiin pelkästään tahtomalla. Itseasiassa meillä olisi aika kurjaa jos länsimainen maailma romahtaisi ja joutuisimme elämään erakkona täällä kylmässä ja pimeässä pohjolassa. Me tarvitsemme muita enemmän kuin muut meitä.

On hyvä tiedostaa joitain eroja muihin pohjoismaihin:

Ruotsi: tämän maan suurimmat erot suomeen ovat 1,5 kertainen väestö, lämmin viljelyyn sopiva Suomea kokonaan etelämmässä oleva Skåne, pohjoisen joet vesienergioineen sekä mittavine malmirikkauksineen. Tämän lisäksi Ruotsi ei ole käynyt toista maailmansotaa eikä maksanut sotakorvauksia, vaan päinvastoin kerrytti kansallisia rikkauksiaan myymällä natseille rautaa.

Norja: mittava rannikko kalastuselinkeinoineen ja vuoriston tuomat malmirikkaudet. Norjan yksittäinen erityispiirre on öljy, jonka avulla kaikki eläkkeet ovat rahastoitu etukäteen ja valtio on velaton ja rikastuu kaiken aikaa. Ei kai hirmuisesti tarvitse ihmetellä miksi Norja ei kuulu EU:hun? Mitä ihmettä se tarvitsee euroopan unionilta? Öljy ja kalat menee kaupaksi joka tapauksessa ja sotilaallinen turva tulee Natolta.

Tanska: lyhyiden etäisyyksien maa, joka on linkkinä pohjoisen euroopan ja rikkaan Saksan välillä. Merta joka puolella. Pitkät kasvukaudet ja lyhet etäisyydet sekä keskeinen sijainti kertoo kaiken oleellisen.

Islanti: väkeä vähän, energia käytännössä ilmaista ja meri ympäröi joka puolella. Ei mitään yhteistä Suomen kanssa.

Tällä blogikirjoituksella ei sinänsä ole sen suurempaa merkitystä, kunhan vain sanoin ”ääneen” tuskastumistani siitä, kun aina vedotaan pohjoismaisen yhteistyön puolesta sillä verukkeella, että pohjoismailla olisi oikeasti jotain erityisesti yhteistä. Kun niillä ei ole. Me ollaan erilaisia ja Suomi on kaikkein surkeimmassa asemassa.

Kokoomus aloitti eduskuntavaalikamppanjan ryhtymällä vihreäksi puolueeksi. Aikaisemmin vastakkainasettelun taakseen jättänyt, työväenpuolueeksi julistautunut entinen Karin ”kypäräpäinen pappi” on konkreettisella tavalla todistanut, että vaalirahaa tarvitaan edelleen, jotta arvostetulle ja kalliille mainostoimistolle voidaan maksaa siitä, että ne markkinoivat mustan valkoisena ja valkoisen mustana.

Kaikki kunnia tosin kokoomukselle vaalirahasotkujen tiimoilta, kun omat rahavirrat on hoidettu osakeyhtiöiden kautta sopivasti julkiselta silmältä piilossa, eikä mihinkään kehittyvien maakuntien suomen amatöörien puuhasteluihin ole tarvinnut sortua.

Sitä odotellessa, kun kokoomus julistaa olevansa Vihreä maaseudun työväen perussuomalainen kristillisdemokraattinen puolue. Ihmeellistä mitä mainostoimistossa saadaan aikaan.

Maahan puuhataan kilvan uusia ydinvoimaloita tulevien vuosien energiaratkaisujen pohjaksi. Jostain syystä juuri ydinvoima herättää eniten intohimoja, vaikka sen osuus suomalaisesta energiankulutuksesta on ”vain” 17%. Yksi syy tähän intohimoon on edelleen vuoden 1986 tapahtumat, mutta varmasti myös asian ympärillä pyörivät merkittävät lobbausryhmät kumpaankin suuntaan, niin että ydinenergia on milloin riskitön ja puhdas, milloin paholaisen instrumentti.

Teollisuuden intohimon halpaan ydinsähköön ymmärtää, sillä lähihistoriasta on opittu että energian hinta jatkaa kasvuaan maailman tappiin asti, ja sähkömarkkinat on paikka mistä rahalle saa parhaan tuoton. Tämän ovat tiedostaneet varmasti myös energiayhtiöihin sijoittaneet poliitikot, kuten Eero Heinäluoma (sd.)

Jotenkin tämä teollisuuden ja poliitikkojen hanhenmarssi ydinvoiman ihanuuden suhteen haisee nenääni jo kaukaa, sillä en voi välttyä ajatukselta että kyseessä on vain maan tapa, jossa yhdessä sovitaan mikä on maalle, tai siis tuoton kannalta paras sijoitus.

Pelkään että on luotu illuusio siitä, että suomalaiset työpaikat tarvitsevat turvallista ja saasteetonta ydinsähköä säilyäkseen, vaikka kyseessä on lienee tarkoitus saada voittoja päästökaupan sekä sähkön  jatkuvan hinnannousun takia suomalaisilta kuluttajilta. Tosin turvallisuus on vähän suhteellinen käsite, sillä ranskalaisten ja itä-eurooppalaisten rakentajamestareiden kädenjälki Olkiluodossa ei hirveän paljon lämmitä. Uraanin louhinta taas on oma juttunsa, mutta eihän meidän tarvitse siitä vastuuta kantaa, sillä se aine tulee kaukomailta?

-Mikko

Islannissa pauhaa tulivuori. Ei kovin iso sellainen, mutta sattuu olemaan juuri jäätikön alla, mikä on aiheuttanut laavan ja jään kohtaamisen muodostaen lasia ja tuhkaa, joka ilmakehään levinneenä sitten on lamauttanut koko läntisen euroopan lentoliikenteen. Sitä väkisinkin miettii tälläisten tapahtuessa, että kuinka voimaton ja pieni ihminen sitten lopulta onkaan, kun maaemo itse ryhtyy puhumaan. Mikään ihmisen tekemä paukku ei olisi saanut mitään vastaavaa aikaan, ei vaikka olisi pistetty vanhan Neuvostoliiton isoin vetypommi paukahtamaan pohjoisnavalla.

Eyjafjöll-tulivuoren aktiivinen kausi voi kestää kaksikin vuotta ja mikäli siinä ei vielä ole tarpeeksi, lähellä oleva Katla on aina ryhtynyt purkautumaan Eyjafjölin jälkeen. Katlassa onkin sitten kaikkea enemmän… mietin vaan, että maailmassa on tällä hetkellä seitsemän supertulivuorta joiden räjähdys on vain ajan kysymys. Keskellä pohjoisamerikkaa sijaitsee luonnonpuisto Yellowstone, joka on ehkäpä tunnetuin näistä supertulivuorista. Sen on arvioitu räjähtävän kerran 600 000 vuodessa ja edellisestä on jo melkein 650 000 vuotta, joten se on aikataulusta myöhässä. Siis nämä Islannin tulivuoret ovat todellisia kääpiöitä verrattuna supertulivuoriin, mutta siltikin ne saavat kokonaisen maanosan lentoliikenteen ihan sekaisin.

Kun Yellowstone, tai jokin kuudesta sen sisaresta räjähtää, niin alkuunsa kaikki elämä 1000 kilometrin säteellä ympäristössä kuolee kokonaan tuhkan, räjähdysvoiman ja laavan takia. Tuhat kuutiokilometriä laavaa purskahtaa ulos (määrä riittää tekemään 10cm kerroksen koko amerikkaan) ja seurauksista ikävin on ydintalvi. Seurauksia ihmiselle ja muulle elämälle on mahdoton arvioida, mutta minimissäänkin ne ovat katastrofaaliset ja kaikki yhteiskunnat tulevat romahtamaan, ja on täysin mahdollista että ihminen kuolee sukupuuttoon.

Suurin ongelma näissä tulivuorissa ihmisen kannalta on se, että ihmisellä ei ole absoluuttisesti mitään keinoa estää niitä tapahtumasta. Jopa seurauksien arviointi on vaikeaa, saati sitten ennustaminen tai valmistautuminen. Äiti maa on mannerlaattojensa kanssa semmoinen voima, että ihmisen osa on vain ihmetellä ja yrittää selviytyä, kun jotain tapahtuu. Lohdullista tässä kuitenkin on se, että ihmiskunnan kivikauteen lähettävä purkaus on kuitenkin sen verran harvinainen, että hyvinkin voi mennä 10 000 vuotta vielä. Siinä välillä toki joudumme ottamaan vastaan näitä pienempiä paukkuja, kuten vaikkapa Katla, joka luultavammin pistää länsieuroopan talouden ihan sekaisin.

Helsingin vihreiden Emma Kari teki aikanaan aloitteen pakollisesta kasvisruokapäivästä Helsingin kaupungin kouluihin ja oppilaitoksiin. Nyt tuo aloite eteni kaupunginhallituksesta eteenpäin äänin 13-1. Näyttää vahvasti siltä että pakollinen kasvisruokapäivä on pääkaupungin kouluihin tulossa. Alkuperäisen aloitteen teksti on tälläinen:

Kolmasosa suomalaisen ympäristövaikutuksista syntyy ruokailusta. Kasvisruoan lisäämisellä joukkoruokailussa voidaan merkittävästi pienentää Helsingin kasvihuonekaasupäästöjä ja ekologista jalanjälkeä.

Helsingin on sitouduttava ilmastonmuutoksen torjuntaan myös ruokahankinnoissaan. Me allekirjoittaneet esitämme, että opetusvirasto ottaa käyttöön viikottaisen kasvisruokapäivän, jolloin peruskouluissa ja toisenasteen oppilaitoksissa tarjotaan ainoastaan kasvisruokaa.

Helsinki 9.9.2009
Emma Kari (vihr.)

Joskus aikaisemmassa vaiheessa elämääni olisin tuominnut tälläisen aloitteen korkealentoiseksi haihahteluksi ja tuputtamiseksi, sillä tapasin leimata vihreiden poliittiset ehdotukset ja ajatukset länsimaisen hyvinvointiyhteiskunnan suojissa kasvaneiden kultalusikkaidealistien elitismiksi. Mielestäni ajatus pakollisesta kasvisruokapäivästä on mielenkiintoinen, vaikkakin ihmettelen kyllä Emman tekstin korkealentoisuutta. Eikö tosiaan kasvisruokapäivälle voisi löytää arkipäiväisempiä, enempi ihmisiä lähellä olevia perusteita kuin hiilijalanjälki ja ilmastonmuutos?

Mielestäni energiajuomien, karkkien, limppareiden ja hampurilaisten kyllästämälle nuorisolle tekisi oikein hyvää yksi pakollinen kasvisruokapäivä viikossa ilman lihavaihtoehtoja. Tietenkin suora seuraus olisi se, että ruokaa ei alkuun juuri otettaisi tai se jäisi lautaselle, sillä kasvisruoka näyttää helposti ”hassulle” ja erilaiselle, koska vauvasta vaariin meihin on ammennettu aimo annos ennakkoluuloisuutta ja muutosvastarintaa. Nuoret tottuisivat kasvisruokaan ajastaan ja sitä kautta yhteiskunta osallistuisi nuorten kansalaistensa makutottumuksien laajentamiseen terveellisempään suuntaan. Toisaalta itse lapsena söin koulussa suurella ruokahalulla kesä- tai pinaattikeittoa, vaikka se ei kulkenutkaan ”pakollisen kasvisruokapäivän” tittelin alla. Iät ajathan meillä siis on ollut kasvisruokaa, mutta tämmöisten päätösten myötä se saisi virallisen sijan suomalaisen nuoren kouluruokailussa.

Suomalaiset sairastavat paljon elintasosairauksia, jotka voidaan osin hyvin tarkoin jäljittää ruokailutottumuksiin. Itse olen vakaasti sekaruokainen, mutta arvostan hyvää kasvisruokaa sen terveellisyyden ja moniulotteisen makumaailman takia. En tohdi edes kuvitella, minkälaisia elintasosairauksia mikroruoka, energiajuoma- ja karkkisukupolvemme sairastaa kun ehtivät kypsään ikään. Ehkä joitain sukupolvia on osaltaan menetetty, mutta kyllä kaikin puolin kannatan yhteiskunnan toimia ohjaamaan osaltaan lapsiemme makutottumuksia. Kasvisruokapäivä ilman vaihtoehtoja on yksi pieni, mutta edullinen ja terveellinen keino.

Suomalaiseen mielenlaatuun pakko ei kuitenkaan oikein sovi, sillä vaikka muuten nöyrä ja auktoriteettiuskovainen kansa helposti nieleekin mitä johtajat sille syöttävät, niin pakko aiheuttaa ruohonjuuritalossa helposti protestin ja vastareaktion. Avainasemassa ovat kodit ja kasvattajat ja Emma Karin erittäin cityvihreistä lähtökohdista sorvattu, arjen yläpuolella oleva esitys ei tuollaisenaan kosketa kansan syviä rivejä. Itse toivon ympäri maan kaikkiin valtuustoihin vastaavankaltaisia aloitteita, mutta ehkä hiukan enemmän arkipäivään ja paikallisiin oloihin sorvatuin sanoin, vaikka kuinka tärkeänä hiilijalanjäljen ja ekologisen elämän näkee. Kasvisruoka ei ole ekologisesti tiedostavan ihmisen yksinoikeus, vaan kyllä työtön etelä-karjalainen metallimieskin saa syödä salaattia ja parsakeittoa hyvällä omallatunnolla omista lähtökohdistaan, tarvitsematta pelätä hyvän pihvin ja makkaran olemassaolon puolesta.

Tämän blogin kirjoittajan arjen maailma on kääntynyt jokseenkin päälaelleen viimeisen viiden kuukauden aikana, kuten jo vähenevistä blogimerkinnöistäkin on voinut päätellä. Ennen vapaata yksinasujan elämää viettänyt viikonloppuisä on muuttunut suurehkon uusioperheen kotirouvaksi ja talkkariksi remontoituun rintamiestaloon Imatralle. Kasvun paikka se on ollut tämäkin, vaikkakin hiukan aavistamatta muodostunut tilanne. Jos vielä ennen syksyä vastuullani oli työn kunnialla suorittaminen ja poikani Justus hänen luonani käydessään, niin nyt vastuullani on työn ja Justuksen lisäksi osa-aikaisena yksinhuoltajana 7-v ekaluokkalainen tyttö ja 16-v ammattikoulussa opiskeleva poika suurimman osan viikkoa, sekä näillä jumalan hylkäämillä pakkasilla rintamamiestalon lämmitys. Niin ja koira sekä hampsteri.

Vaikka vastuuta on tullut lisää, niin vuorokauteen en kuitenkaan ole saanut enempää tunteja kuin ne 24 ja viikotkin pyörivät vielä 7 päivän sykliä. Ihmisellä on rajalliset voimat ja henkiset resurssit, joten kun arkipäivään lisätään kasvatus ja huolenpito, ruoanlaitto, pyykinpesu, kolmen tulipesän lämmittäminen, koiran lenkittäminen, niin ihan vilpittömästi voin sanoa että oman maailman ulkopuolisten asioiden pohtiminen ja ongelmoiminen on jäänyt vähemmälle. Oma maailmani on siltä osin pienentynyt, mutta toisaalta kokemuspohja elämässäni on laajentunut.

Tämän oman kokemuksen kautta olen päässyt kiinni siihen oivallukseen, että elämäntilanteella voi olla suurikin merkitys siihen, että kiinnostaako ihmistä maailman epäkohdat tai yhteiset asiat. Kukaan ei voi käyttää määräänsä enempää tunteja vuorokaudessa ja jos niistä iso osa kuluu normaaleihin välttämättömiin arkipäiväisiin askareisiin, niin on suuri houkutus oikaista ja tyytyä hankkimaan tieto ympäröivästä maailmasta lööpeistä ja otsikoista. Se passivoittaa ja vääristää maailmankuvaa, mutta se vaan on ikävä realiteetti. Ihan röyhkeästi olen ryhtynyt käyttämään sanaa ”hermoenergia” tarkoittamaan sitä, että kuinka paljon päivässä on älyllistä ja henkistä kapasiteettia käytössä.

On selvää että tämäkin elämänvaihe on minulle tarpeellinen. Ainakaan minun ei tarvitse enää tuntea itseäni mitenkään tarpeettomaksi, vaikka ei tälläinen elämä kovin mielekästä loputtomiin jatkuvana ole. Ja sehän tässä elämässä on varminta, että kaikki inhimillinen loppuu aikanaan. Lapset kasvaa ja elämäntilanteet muuttuu. Bonuksena tästä kaikesta on vielä se, että olen mielestäni päässyt lähelle sellaisten stereotyyppisten kotirouvien mielentilaa, jotka töiden lisäksi hoitavat lapset ja kotihommat kun mies vaan on töissä, että tavallaan ymmärrän sen ahdistuksen. Kun siihen yhdistetään vielä se, että aviomies reissutöistään palaavana on väsynyt ja ei välttämättä ymmärrä arjen pyörittämisen raskautta ja puheenaiheet eivät ole samoja, niin kyllähän siitä ajan kanssa avioeroja ja epäonnistuneita parisuhteita syntyy.

Kokonaisuutta tasapainottaa toki Hanna-Kaisan tilanne. Hän on reissutyöläinen Helsingissä, jossa joutuu olemaan töissä 4 päivää viikossa erossa kodista ja perheestään. Ei se mitenkään kiva tilanne ole ja omat arkiset huolet on helppo laittaa oikeaan perspektiiviin. Yhdessä tätä elämää kuitenkin on päätetty elää, joten taakan jakamalla pystyy kantamaan nelinkertaisen määrän, näin uskon. Haasteet ja niiden hallinta lopulta mittaavat ihmisen kestokyvyn ja itse olen iloinen siitä, että olen pystynyt kasvamaan haasteen mukana ja löytänyt jotain kadotettuja taitoja uudelleen, kuten astianpesukoneen käytön, pyykinpesun ja ruoanlaiton.

Kategoriat